Tähän akrokefalosyndaktylian muotoon liittyy kallon koronaalisaumojen ennenaikainen luutuminen (kraniosynostoosi), keskikasvojen hypoplasia ja vaihtelevan asteiset ylä- ja alaraajojen epämuodostumat. Suurimmalla osalla on lukuisia muitakin oireita. Tauti on yhtä yleinen miehillä ja naisilla.

Epänormaali kallon muoto huomataan yleensä vastasyntyneillä tai mahdollisesti jo raskauden aikaisessa ultraäänitutkimuksessa. Luonteenomaisia pään alueen piirteitä ovat leveä kallo, litteä takaraivo, leveä otsa, pieni nenä, matala nenänselkä sekä hypertelorismi (silmät kaukana toisistaan) ja silmien sijaitseminen tavallista edempänä (proptoosi). Kliininen kuva riippuu kraniosynostoosin laajuudesta ja siihen liittyvistä toiminnallisista häiriöistä (hengitys-, korva-, silmä- ja neurologiset ongelmat).

Syndroomasta on kuvattu kolme eri muotoa.

• Tyyppi 1 eli ”klassinen Pfeifferin syndrooma” on taudin lievin muoto. Siihen liittyy lievä - keskivaikea keskikasvojen pienikokoisuus sekä pieniä ylä- ja alaraajojen rakenteellisia poikkeavuuksia, vähän tai ei ollenkaan proptoosia ja älyllinen kehitys on yleensä normaalia.
• Tyyppeihin 2 ja 3 liittyy vakavampia oireita, kuten vaikea-asteinen proptoosi, nenänieluaukon ahtauma tai tukos, sormien ja varpaiden rakennepoikkeavuudet, kyynärpään jäykistymä tai yhteen luutuminen sekä hydrokefalus ja kouristuskohtaukset, jotka enteilevät huonompaa ennustetta. Muita komplikaatioita ovat aivojen kehityshäiriöt, sarveiskalvon paljastumisen aiheuttama keratopatia, silmän ulospullistuminen (exorbitismi) silmäkuopan pienuuden vuoksi, molemminpuolinen symmetrinen kuulon menetys, ilmatieahtaumat ja obstruktiivinen uniapnea. Tyyppiin 2 liittyy apilanlehden muotoinen kallo erotuksena tyypistä 3. Näitä tyyppejä on havaittu vain satunnaisina tapauksina. Niihin liittyy kohonnut varhaisen kuoleman riski vakavien neurologisten ja hengitysongelmien vuoksi.

Taudin periytymistä autosomissa vallitsevasti on kuvattu lievemmissä tautimuodoissa (pääasiassa tyyppi 1). Penetranssi on täydellinen, mutta ilmiasu vaihtelee. Suurin osa tapauksista syntyy FGFR2-geenin (10q25.3-q26) de novo- mutaatiosta tai hyvin harvoin, tyypin 1 taudissa, FGFR1-geenin (8p11.23-p11.22) mutaatiosta. Näitä mutaatioita ei löydetä 21 %:lla kliinisen diagnoosin täyttävistä potilaista. Spontaanit mutaatiot liittyvät isän vanhempaan ikään.

Diagnoosi perustuu tyypillisiin kliinisiin löydöksiin: kraniosynostoosi tai apilanlehden muotoinen kallo, tyypilliset kasvonpiirteet ja vaihtelevat käsien ja jalkojen rakennepoikkeavuudet, ja varmistuu geenitestillä. Sikiödiagnostiikka on mahdollista. Raskaudenaikaisia kuvantamistutkimuksia voidaan käyttää diagnostiikkaan. Perheille, joilla tiedetään olevan taudin aiheuttava mutaatio, tulisi tarjota perinnöllisyysneuvontaa. Sairaan henkilön lapsilla on 50 %:n riski periä kyseinen geenimutaatio. Jos sikiön piirteet herättävät epäilyn taudista, sikiöaikaista geenitestausta tulisi suositella tavallisen kromosomitutkimuksen ja molekyylikaryotyypityksen ohessa.

Hoito on oireenmukaista ja riippuu taudin ilmentymistä. Moniammatillisuus on suositeltavaa kirurgian ja muiden hoitojen suunnittelemiseksi. Esteettisyyden, toimintakyvyn ja elämän laadun parantamiseksi käytetään kirurgiaa. Myös psykososiaalinen näkökulma tulisi huomioida. Hoidon ajoituksen onnistuminen on pääasiallinen ennustetta parantava tekijä. Vaikka haluttuja hoitotuloksia saavutettaisiinkin, vakavissa tautimuodoissa ennuste on huono ja neurologisten ja hengityskomplikaatioiden aiheuttaman varhaisen kuoleman riski suuri. Esiintyvyydeksi on arvioitu 1/100 000 elävänä syntynyttä kohtaan.

Orphanet ORPHA710