Hölmöläinen oli hakemassa halkoja. Hän latoi niitä rekeen ja hoki hevoselleen: "Jos nämä jaksat, niin kyllä tuonkin jaksat." Lopulta kuorma oli niin suuri, ettei hevonen saanut sitä hievahtamaankaan. Hölmöläinen alkoi purkaa sitä, ja puheli joka halon kohdalla: "Jos et näitä jaksa, et tuotakaan jaksa." Lopulta hän ajoi tyhjällä reellä kotiin.

Hölmöläisen ongelma on ympäristöpolitiikan suuri ongelma. Tehtäessä päätöksiä yksittäisestä ympäristöä rasittavasta toimenpiteestä löytyy aina se perustelu, ettei tämä ole niin suuri asia, että se mitään vaikuttaisi suuressa maailmassa. Toisaalta ruvettaessa rajoittamaan jotakin ympäristöä tai terveyttä uhkaavaa asiaa, löytyy aina perustelu sille, että päästöt tulee saada vielä pienemmiksi, raja-arvoja tulee edelleen kiristää, ja saastuttaja tulee panna maksamaan vielä lisää.

Saatamme tulkita tämän niin, että teollisuus on ollut sanomassa, että ympäristö kestää vielä tämän halon, ja ympäristöä suojeleva ja oman terveytensä puolesta pelkäävä kansalainen olisi ottamassa ympäristöä kuormittavia halkoja pois. Tällainen jako ei ole kuitenkaan pitkään aikaan pitänyt paikkaansa.

Itse asiassa me jokainen sekä liioittelemme että väheksymme yhtaikaa. Vastustamme kiivaasti naapurustoon tulevaa jätteenpolttolaitosta, mutta poltamme jätteitä takapihalla. Vaadimme lisää luonnonsuojelualueita, mutta omalle alueellemme tai mökillemme vaadimme leveämpää ja nopeampaa tietä. Vaadimme ilman laadun parantamista, mutta ajamme töihin sadalla hevosella ja toista tonnia rautaa oman 70 kilomme ympärillä. Vaadimme turvallista ja kemikaaleista puhdasta ruokaa, mutta syömme kätevästi huoltoasemalla kemikaalipurkkien keskellä sormet tahmaisina pesemättä käsiämme edes WC:ssä käynnin jälkeen.

Vuoden 2020 covid-19-pandemia on osoittanut kouriintuntuvasti monissa maissa, kuinka vaarallista on taudin riskin väheksyminen. Toisaalta tiukat toimenpiteet voivat aiheuttaa vielä suurempia riskejä. Muut sairaudet voivat lisääntyä tai jäädä hoitamatta, tai voi seurata taloudellinen katastrofi.

Akateemikko Jared Diamond on kirjassaan Collapse (2005, suom. Romahdus) kuvannut hyvin havainnollisesti, kuinka Pääsiäissaaren väestö tuhosi parin vuosisadan aikana koko vehmaan ympäristönsä ja samalla tulevaisuutensa. Perussyy oli vähittäinen metsän tuhoaminen ja käyttäminen loppuun. Tragikoomista oli, että puuta tarvittiin paljon mm. keskenään kilpailevien sukujen kilpaa rakentamiin Pääsiäissaarelle tyypillisiin patsaisiin sekä ylimysten polttohautauksiin. Lisäksi viljelykseen otettiin metsältä uusia ja uusia alueita, mikä johti eroosioon ja elämää ylläpitävän ruokamullan katoamiseen. Puun loppuessa ei voitu tehdä kunnollisia aluksia, ja avomeren kalastus loppui. Ymmärryksen puute ja poliittinen typeryys ja turhamaisuus johtivat lopulta väestöromahdukseen, kannibalismiin ja äärimmäiseen kurjuuteen.

Mikä sitten olisi järkevä tie eteenpäin ympäristömme turvallisuuden ja terveellisyyden parantamisessa ja samalla ympäristön ja luonnon suojelemisessa? Kuinka tiukkoja meidän pitää olla? Päätöksiin epäilemättä tarvitaan motivaatiota ja poliittista tahtoa, mutta minusta näyttäisi, että tällä hetkellä suurin pula on tiedosta. Tietoa on, mutta se on kuin Internet-tietoa: sitä on paljon, se on levällään ja sirpaleista, eikä kenelläkään ole vastuuta sen laadusta ja luotettavuudesta, kokonaiskuvasta puhumattakaan. Valitettavasti tämä pätee myös viranomaisiin ja ns. asiantuntijoihin, hekin edustavat usein sirpaletietoa, ja pitävät huolta vain yhdenlaisista oman vastuualueensa tehtävistä, eivätkä pysty katsomaan kokonaisuutta. Sama pätee ympäristöjärjestöihin.

Terveydensuojelulakia valmistelevassa toimikunnassa oli 1980-luvulla kuultavana eräs pääkaupunkiseudun ympäristösihteeri. Siihen aikaan oli kuuma kysymys, hoitaako ympäristöterveysasioita ympäristöviranomainen vai terveysviranomainen. Hän kannatti ympäristöviranomaista toteamalla, että joka kerta, kun jostakin asiasta on tullut erimielisyyttä, ympäristöviranomainen on edustanut tiukempaa kantaa. Hänelle asioiden hyvä hoitaminen tarkoitti mahdollisimman tiukkaa linjaa. Huomaamatta jäi, että joka paikan tiukkuus ei edellytä paljoakaan ammattitaitoa. Tosi ammattitaidon testi on se, että tietää, milloin pitää olla tiukka ja milloin ei. Jos aina huutaa "Susi, susi", vähän ajan päästä ei kukaan kuuntele. Sitten kun susi oikeasti tulee, ollaan hukassa.