Utopiat

Korvenraivaajia ja luonnonkansoja on usein ihannoitu luonnon lainalaisuuksia hyvin tuntevina ja ympäristönsä kanssa hyvässä sovussa elävinä. Eräs tällainen maallisena paratiisina pidetty paikka on Hirtan saari Skotlannin länsipuolella St. Kildan saaristossa. John MacCullogh kirjoitti vuonna 1815 vierailtuaan saarella: "Jos tämä saari ei ole kauan etsitty utopia, mikä sitten? Missä on maa, jossa ei ole aseita, rahaa, lakia, lääketiedettä, politiikkaa eikä veroja?"

Andy Meharg Aberdeenin yliopistosta kirjoittaa kuitenkin Nature-tiedelehdessä vuonna 2005, että tämä utopia oli myytti. Saarella asui parisataa ihmistä ainakin rautakaudelta asti. Viljeltyä maata oli vähemmän kuin 20 hehtaaria. Siksi eläminen tukeutui voimaperäiseen kierrätykseen ja massiiviseen merilintujen hyödyntämiseen. Vuosisatojen kompostointi on tuottanut uskomattomia saastepitoisuuksia maaperään. Dioksiini-, lyijy- ja sinkkipitoisuudet ovat verrattavissa saastuneimpiin Britannian teollisuuskaupunkeihin, koska saarella käytettiin kaikki jätteet kompostoituna lannoitteena, mukaan lukien turpeenpolton tuhka sekä lintujen luut ja muut jätteet. Ympäristön pilaamisen lisäksi saarelaiset vaikuttivat dramaattisesti merilintupopulaatioihin, mm. tappoivat Britannian viimeisen siivettömän ruokin noitana vuonna 1840 vain muutamia vuosia ennen ison linnun häviämistä kokonaan sukupuuttoon.

Kulkuyhteyksien tultua vähitellen saarelaisten käyttöön 1800-luvulla useimmat halusivat muuttaa "utopiasta" pois ja yksinäinen saari on ollut autio vuodesta 1930. Siten kaikkein nopein Euroopan teollistumisen vaihe ei ollut edes ehtinyt saastumiseen vielä vaikuttaa.

Sukupuutot

Näyttää yhä todennäköisemmältä, että ihminen on aiheuttanut suurta tuhoa muille eliölajeille, minne ikinä hän on mennytkin. Tästä on kauan keskusteltu mammuttien osalta, mutta kyseessä näyttää olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Yuval Noah Hararin kirja Sapiens, A brief history of humankind (2011, suom. Ihmisen lyhyt historia, 2016) antaa yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, että minne tahansa ihminen on edennyt, se on tiennyt tuhoa erityisesti isoille eläimille. Australia oli miljoonia vuosia eristyksissä ja sinne kehittyi aivan omanlaisensa eläimistö, mukaan lukien monilukuinen megafauna, suuret eläimet, 200-kiloinen kenguru, nykytiikerin kokoinen pussileijona, kaksi ja puoli tonnia painava vompatti ja kaksi kertaa strutsin kokoinen lentokyvytön lintu. Ihminen pääsi Australiaan 45 000 vuotta sitten, ja muutamassa tuhannessa vuodessa nämä lajit katosivat. Uuteen-Seelantiin maorit pääsivät noin 800 vuotta sitten ja muutamassa sadassa vuodessa suuri osa megafaunasta hävisi.

Sama tapahtui Amerikassa. Kun ihmiset pääsivät sinne Beringin salmen yli noin 16 000 vuotta sitten, siellä oli runsaslukuinen suureläinkanta, mammutteja, mastodontteja, karhun kokoisia jyrsijöitä, hevosia, leijonia, ja jättiläismäisiä maalaiskiaisia, jotka eivät hiukkaakaan pelänneet ihmisiä. Kahden vuosituhannen aikana kaikki olivat kadonneet.

Korttitalo kivestä

Colorado-joen sivujoen Chacon kanjonissa eläneet Anasazi-intiaanit perustivat kukoistavan kulttuurin, joka kesti noin vuodesta 600 noin vuoteen 1200. Kulttuurin tuhoutuminen usean sadan vuoden kehityksen jälkeen kuvaa hyvin sitä prosessia, jolla ihmiset ymmärtämättömyydessään vähitellen kaivavat maata koko olemassaolonsa alta hävittämällä puuston ja sen mukana riistan, rakentamalla ympäristön kestokyvyn ylittäviä monumentaalisia rakennuksia ja yrittämällä tehoviljellä maata kastelun avulla hauraassa ympäristössä. Hyvien vuosien aikana väestö lisääntyy, ilmaston muuttuessa kuivemmaksi seuraa katastrofi.

Toiset menestyvät, toiset eivät

Jared Diamond etsii kirjassaan Collapse vastausta siihen kysymykseen, miksi toiset kansat ovat tuhonneet ympäristönsä ja sen mukana elinkeinojensa ja terveytensä edellytykset. Tyypillinen esimerkki samoissa olosuhteissa elävistä mutta eri tavoin selvinneistä ihmisistä ovat keskiajalla Grönlantiin Norjasta tulleet viikingit ja Kanadan pohjoisosista tulleet inuiitit. Viikingit onnistuivat tuhoamaan herkästi haavoittuvat ympäristönsä sekä Islannissa että Grönlannissa, ja koska Grönlanti oli elinkeinojen suhteen rajallisempi, elämä siellä päättyi katastrofiin ja yhdyskunnan kuolemaan 1400-luvulla. Islanti, alun perin osin metsäinen rehevä saari, sinnitteli köyhtyneenä ja kaljuksi syötynä eteenpäin, kunnes valtamerikalastus tehtiin määrätietoisesti keskeiseksi elinkeinoksi ja Islanti aloitti uuden taloudellisen nousun.

Grönlannin viikingit eivät ilmeisesti koskaan oppineet käyttämään kalaa, vaan yrittivät epätoivoisesti ylläpitää alueelle soveltumatonta maanviljelystä ja karjanhoitoa. Lisäksi he käyttäytyivät vihamielisesti inuiitteja kohtaan eivätkä koskaan oppineet näiltä mitään, esimerkiksi työkalujen valmistusta luusta vaikeasti hankittavan raudan sijasta, tai hylkeenrasvan käyttöä polttoaineena hupenevan puun sijasta. Islantilaisetkin kävivät perikadon partaalla ennen kuin he uskoivat, että noissa olosuhteissa ympäristöä tuhoava karjanhoito ei voi olla kestävän tulevaisuuden perusta.

Diamond pohtii, miksi monet asiantuntijatkin pitävät yllä myyttiä vanhojen kulttuurien kaikinpuolisesta etevyydestä ja ummistavat silmänsä täysin ilmeisiltäkin epäkohdilta. Yksi hänen antamansa selitys on se, että antropologit ja muut tutkijat samastuvat kohteeseensa niin, että he kokevat henkilökohtaisena loukkauksena epäilyt heidän tutkimiensa kulttuurien virheistä. Nöyryys on kuitenkin viisauden alku, eikä tulevaisuutta voi rakentaa turvalliseksi, ellei myönnä menneitä virheitä.

Viisi ymmärrettävää sanaa¹

Diamond antaa viisi perustekijää, jotka vaikuttavat siihen, ajavatko yhteiskunnat itsensä umpikujaan ympäristönsä elinkelpoisuuden suhteen vai selviytyvätkö ne. Osa tekijöistä on ihmisistä ja yhteiskunnista itsestään riippuvaisia, osa sellaisia, joille he eivät voi mitään. Viisi tekijää ovat ympäristön tuhoutuminen, ilmastonmuutos, vihamieliset naapurit, rauhanomaiset kauppakumppanit ja yhteiskunnan vasteet ympäristöongelmiinsa. Neljän ensimmäisen tekijän osuus on ollut vaihteleva, mutta viides tekijä on ollut aina mukana, eli miten yhteiskunta on reagoinut ympäristöongelmiinsa. Näyttäisi siis siltä, että ihminen ja yhteiskunta itse ja sen suhde omaan ympäristöönsä ovat aivan keskeisiä oman tulevaisuuden kannalta.

Keskeinen ongelma on ympäristön niin vähittäinen muutos, että yksi sukupolvi ei ehdi näkemään kehityksen suuntaa oman elämänsä aikana. Siksi vaarallisimpia ovat hyvin hitaasti tapahtuvat muutokset. Kuten tämän kirjan alussa olevassa hölmöläistarinassa, mikään yksittäinen toimenpide ei tunnu vaaralliselta, mutta loppujen lopuksi niistä kertyy sukupolvien mittaan sellainen kuorma, että koko systeemi romahtaa.

Tyypillinen tällainen hidas muutos on ollut aina maankäyttö. Metsää on syöty aina reunasta, metsän mukana on hävinnyt riista, mikä aiheuttaa painetta muiden elintarvikkeiden tuotantoon, puun loppuessa on ruvettu polttamaan turvetta ja kaikkea, mikä palaa, mistä seuraa maan köyhtyminen ja eroosio.

Johtaja tunkiolla²

Erityinen vaikuttava tekijä näyttää olevan demokratian puute. Yhteiskuntien kehittymiseen näyttää liittyvän jonkinlaisen ylimystön kehitys, ensin päälliköitä ja pappeja, joilla on tietoa ja kykyä esim. ennustaa vuoden kulkua ja johtaa yhdyskuntaa puolustuksessa. Heistä on siis tiettyyn mittaan hyötyä muille, joten heitä siedetään, vaikka he ovat periaatteessa loisia. Heidän ruokansa, vaatteensa ja asumuksensa on saatava tuottavan väestön tuotannon ylijäämästä. Tämä vähemmistö on usein johtanut yhdyskunnat tuhoon paisumalla liian suureksi ja ryhtymällä kuluttamaan resursseja yli yhdyskunnan kestokyvyn. Näin kävi Pääsiäissaarella, Chacon kanjonissa ja luultavasti Grönlannissa. Näitä lyhytnäköisiä ryöstötalouksia kannattaa miettiä nykyisen kvartaaliajattelun ja johtajille maksettujen bonusten aikakautena.

¹ 1. Kor. 14:19.

² ”Sen joukon johtajaksi nimittäisin, ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin, ja takapuoleltansa täyteläisin. Kas kun jää painopiste matalalle, voi nousta kukonnuppi korkealle ja loistaa tunkiolta maailmalle.” (Lauri Viita, Betonimylläri, 1947).