Laadukas tekniikka vaatimuksena

Päästöongelmat eivät ole kuitenkaan jätteenpolton väistämätön seuraus. Edellä mainituissa Keski-Euroopan laitoksissa samoin kuin Helsingissä toimineessa Kyläsaaren polttolaitoksessa ei ole ollut savukaasujen puhdistusta tai se on ollut hyvin puutteellista. Siksi mm. dioksiinipäästöt ovat olleet merkittäviä, ja tätä kautta dioksiinit ovat päässeet pelloille ja laitumille, josta karja on kerännyt dioksiineja lihaan ja maitoon. Tekniikan parantuessa Keski-Euroopan dioksiinipäästöt ovat kuitenkin nopeasti vähentyneet, mikä näkyy myös lihan ja maidon dioksiinipitoisuuksien vähenemisenä samoin kuin äidinmaidosta mitattuna ihmisen dioksiinipitoisuuksien vähenemisenä.

Jos hyvin varustetussa jätteenpolttolaitoksessa on siis korkea polttolämpötila, joka tuhoaa dioksiinin kaltaiset aineet, sekä tehokas savukaasujen puhdistus, päästöt eivät ole este jätteen käsittelylle polttamalla. Mielenkiintoinen ratkaisu on tehty Wienissä, jossa on suuri Spittelaun jätteenpolttolaitos aivan keskellä kaupunkia. Se on jopa tehty hyvin näkyväksi ja huomiota herättävän näköiseksi värikkäästi kaakeloituine savupiippuineen. Tällaisen jätteenpolttolaitoksen idea on se, että laitos viedään mahdollisimman lähelle jätteen syntypaikkaa, jolloin kuljetuksista aiheutuva ympäristörasitus ja myös liikenneriskit jäävät mahdollisimman pieniksi. Toiseksi keskellä kaupunkia olevan laitoksen tuottama lämpö voidaan helposti käyttää alueelliseen lämmitykseen. Silloin energiasta saadaan mahdollisimman suuri hyöty sähkön ja lämmön yhteistuotannossa, kun kaukana asutuksesta voitaisiin tuottaa vain lauhdesähköä huonolla hyötysuhteella. Euroopan Unionin hyvin tiukkojen päästönormien mukaisia energiaa tuottavia jätteenpolttolaitoksia onkin perustettu Suomeen lisääntyvässä määrin.

Onko epäsuoria vaikutuksia?

Jätteenpolttoa on vastustettu myrkyllisten ja haitallisten päästöjen ohella myös toisesta syystä, joka on enemmän periaatteellinen. On sanottu, että yhdyskuntajätteen polttaminen tuhoaa säästämisen, kierrätyksen ja uusiokäytön logiikan. Toisin sanoen, jos merkittävä osa jätteestä poltetaan, kierrätykseen ja uusiokäyttöön soveltuva osuus jää niin pieneksi, että ne eivät enää kannata, ja myös kansalaisilta häviää motivaatio säästämiseen ja pienen osan kierrättämiseen, jos on helppo heittää kaikki yhteen poltettavaan jätteeseen.

Tämän ajattelun heikkous on siinä, että on mahdollista motivoida osa väestöstä jakamaan jätteensä kymmeneen erilaiseen osaan, mutta ei parhaassakaan tapauksessa kaikkia. Tällöin joudutaan tilanteeseen, että ”kiltit ja vastuuntuntoiset” ihmiset lajittelevat jätteet hyvin pitkälle, toiset eivät lainkaan. Jälkimmäisten jätteet joutuvat silloin kaatopaikalle, josta on omat varsin suuret ympäristöongelmansa, tai parhaassa tapauksessa polttoon paikkakunnasta riippuen. Tällöin tärkeä vertailu itse asiassa on, kumpi on suurempi ongelma, kaatopaikalle joutuva suurehko prosentti jätteistä vai se, että uusiokäytön sijasta palavasta osasta saadaan energiaa. Kaatopaikalle viedään vain se osa tuhkasta, jota ei pystytä käyttämään esim. tienpohjiin täytemaaksi.

Järkevä kierrätys kannattaa

Ei ehkä kannata olla myöskään kovin pessimistinen hyvin valikoitujen kierrätysten suhteen, näistä ovat hyviä esimerkkejä lasin ja toimistopaperin uusiokäyttö ja pullojen kierrätys. Kansalaiset ovat valmiita näkemään vaivaa asian eteen, kun he vain ymmärtävät, mistä on kysymys ja että se on mielekästä. Taaskaan ei ole mahdollista saada koko väestöä käyttäytymään näin, mutta nyt kierrättävän väestönosan vuoksi ei tarvitse tehdä kaksinkertaisia ratkaisuja.

Kysymys on tässä tyypillisestä elinkaariajattelun tarpeesta (ks. Mikä ihmeen elinkaari?). Esimerkiksi huonolaatuisesta paperista ja pahvista pitää silloin laskea, kuinka paljon energiaa kuluu sen keräämiseen, kuljettamiseen jälleenkäsittelylaitokseen, puhdistamiseen uusiopaperilaitoksessa, ja alkuperäistä halvemman uuden massatuotteen tekemiseen. Yleensähän uusiotuote ei ole samantasoista tavaraa kuin lähtömateriaali, vaan toimistopaperista voi saada hyvää uusiopaperia, mutta sekapaperista voi saada enää pahvia, pahvista ehkä munakoteloita ja niin edelleen. Tätä pitää sitten verrata siihen, että sanomalehti tai ainakin toimistopaperi tehdäänkin puusta, ja käydä läpi kaikki elinkaarianalyysin vaiheet samalla tavalla. Seuraava kysymys on, mikä on sen puun vaihtoehtoinen käyttötarkoitus. Jos puu päätyy huonekaluiksi tai rakennusmateriaaliksi, se on selvästi paperia arvokkaammassa käytössä. Mutta jos puu käytetäänkin polttopuuksi, pitää kysyä, miksi siitä puusta ei ensin tehdä paperia ja kartonkia ja polteta näitä sitten, kun ne ovat tehtävänsä täyttäneet.

Tarvitaan ennakkoluuloton analyysi

Edellä oleva pieni esimerkki osoittaa, että jätteenpolton ja kierrätyksen vertaaminen ei ole suinkaan yksioikoinen kysymys, vaan sitä pitää katsoa varsin ennakkoluulottomasti. Voi hyvin olla, että vain toimistopaperin kierrätys olisi ympäristöystävällistä, mutta ei enää kartongin tai varsinkaan rakennusjätteiden. Joka tapauksessa kaiken tämän vieminen kaatopaikalle on mieletöntä. Palavasta materiaalista kaatopaikoilla aiheutuu usein myös tulipaloja, ja niissä syntyy paljon dioksiineja. Näistä syistä Euroopan unioni on luokitellut jätteen käsittelymenetelmät paremmuusjärjestykseen: uudelleenkäyttö, kierrätys, energiantuotanto ja kaatopaikka. Näistä vaihtoehdoista pitäisi hakea parasta yhdistelmää.

Niinpä asiassa tarvitaan pitkällistä analyysia siitä, mikä ratkaisu on kokonaisuuden kannalta kaikkein ympäristöystävällisin ja se sama ratkaisu yleensä on myös taloudellisesti edullinen. Kalliit ratkaisuthan eivät synny sattumalta, vaan kalleus tarkoittaa suuria panostuksia maankäytön, energiankulutuksen tai työn suhteen, joten kallis ratkaisu on usein myös ympäristön kannalta huono.

Ratkaisuja ei useinkaan voi omaksua suoraan ulkomailta, koska olosuhteet voivat muuttaa laskelmat aivan toisenlaisiksi eri maissa ja jopa eri kaupungeissa. Harvaan asutussa maassa kuljetus on merkittävä ympäristörasitus. Siten perusteellinen analyysi joudutaan tekemään tapauskohtaisesti.