Lääkeyliherkkyyden mekanismi ja oireet
Lääkeyliherkkyyden syntymekanismi voi olla joko immunologinen (allerginen) tai ei-immunologinen (ei-allerginen). Allergiset lääkeyliherkkyysreaktiot toistuvat aina jos potilas saa lääkettä, jolle on allergisoitunut. Ei-allergiset reaktiot eivät välttämättä aina toistu. Periaatteessa mikä tahansa lääke voi aiheuttaa yliherkkyysreaktion, mutta tavallisimmin sitä aiheuttavat mikrobilääkkeet, tulehduskipulääkkeet, epilepsialääkkeet ja syöpälääkkeet. Lääkkeen tunnettuun vaikutusmekanismiin liittyvät haittavaikutukset eivät ole yliherkkyyttä: esimerkiksi antibioottihoito voi antibakteerisen vaikutuksensa myötä sekoittaa suoliston bakteeritasapainoa. Tästä aiheutuvat suolisto-oireet eivät ole lääkeyliherkkyyttä.
Lääkeyliherkkyyden oirekuvaan kuuluu lähes aina jonkinlainen ihottuma, ja vaikeammissa reaktioissa on mukana myös yleisoireita, kuten kuumetta, nivelkipuja tai yleistä sairauden tunnetta. Samanlainen ihottuma voi syntyä lääkkeen tai jonkin muun tekijän aiheuttamana. Esimerkiksi infektion ja sen hoitoon käytetyn antibioottikuurin aikana ilmaantuva ihottuma voi olla yhtä hyvin infektion kuin antibiootin laukaisema. Vain harvoin, esimerkiksi verenkuvamuutoksina esiintyvissä lääkereaktioissa, iho ei välttämättä oireile mitenkään.
Lääkeyliherkkyys voi ilmentyä varsin monentyyppisenä ihottumana (mm. eksanteema, ekseema, nokkosihottuma, monimuotoinen punavihoittuma, purppura, punahukka, punajäkälä, erilaiset iho-oireyhtymät), joista vain muutama kuvataan tarkemmin tässä artikkelissa. Sama lääke voi aiheuttaa eri ihmisille erilaisen ihottuman.
Yleisin lääkeyliherkkyyden oire on rokkoihottuma (eksanteema), jossa laajat ihoalueet ovat punakirjavan, kutiavan ihottuman peitossa (kuva ). Ihottuma alkaa päivien tai vasta muutaman viikon kuluttua lääkkeen aloituksesta. Ihottuman parantuminen on hidasta: lääkkeen lopettamisen jälkeen ihottuman parantumiseen menee vähintään muutama päivä, joskus useampi viikko.
Toiseksi yleisin lääkeyliherkkyyden oire on nokkosihottuma. Nokkosihottuman liitännäisoireena voi esiintyä ihon tai limakalvojen voimakasta paikallista turvotusta eli angioedeemaa. Jos nokkosihottuman aiheuttaja on lääkeaine, on kyseessä niin sanottu välitön yliherkkyysreaktio, jolloin iho-oire alkaa yleensä jo tunnin kuluessa lääkehoidon aloituksesta. Reaktion taustalla on usein IgE-vasta-ainevälitteinen allergia lääkeaineelle. Voimakkaaseen IgE-välitteiseen lääkeallergiaan liittyy anafylaktisen reaktion riski. Lääkkeet voivat aiheuttaa nokkosihottumaa ja angioedeemaa myös ilman IgE-välitteistä allergiaa. Näitä ei-allergisia yliherkkyysreaktioita voivat aiheuttaa muun muassa tulehduskipulääkkeet, opioidikipulääkkeet (esim. kodeiini) ja röntgenvarjoaineet.
Jos angioedeema esiintyy ilman nokkosihottumaa, tulee huomioida verenpainelääkkeisiin liittyvän yliherkkyyden mahdollisuus: pienellä osalla potilaista ACE-estäjät (lääkeaineen nimessä pääte -priili) ja angiotensiinireseptorin salpaajat (pääte -sartaani) laukaisevat angioedeemaa, joka ilmenee satunnaisesti, joskus vain muutaman kerran vuodessa. Turvotusoire alkaa tyypillisesti muutaman viikon kuluttua lääkkeen aloituksen jälkeen, mutta se saattaa alkaa vasta kuukausien tai jopa vuosien viiveellä. Angioedeema on tavallisinta pään alueella, jossa esimerkiksi huuli, poski tai silmäluomi turpoaa voimakkaasti 1–3 vuorokauden ajaksi. Turvotus paikantuu harvoin hengenvaarallisesti nielun alueelle, mutta tämän mahdollisuuden vuoksi angioedeemaa laukaiseva lääke tulee lopettaa. Jos tarvitaan korvaavaa lääkettä, se valitaan muista verenpainelääkeryhmistä.
Lääkeihottumassa on joskus myös rakkuloita. Monimuotoinen punavihoittuma (erythema multiforme) oirehtii 1–2 cm:n läpimittaisina läiskinä, joissa erottuu pari sisäkkäistä punakkaa rinkulaa kuin maalitaulussa. Läiskän keskustaan voi kehittyä kudosnestettä sisältävä rakkula. Toistopunoittuma (erythema fixum) tekee iholle tai limakalvolle äkäisen punakan ihottumaläiskän, joka sekin saattaa rakkuloida (kuva ). Läiskiä on tavallisesti aluksi vain yksi, ja läiskä toistuu aiheuttajalääkettä käytettäessä aina tismalleen samassa ihokohdassa. Ajan myötä lääkkeen käytön jatkuessa läiskien määrä lisääntyy ja oirekuva voimistuu. Parantuneesta toistopunoittumasta jää herkästi ihoon rusehtava pigmenttiläiskä, joka haalistuu ja häviää kuukausien kuluessa.
On olemassa myös harvinaisempia ja vakavampia lääkkeiden laukaisemia reaktioita. Näistä esimerkiksi Stevens–Johnsonin oireyhtymään ja harvinaiseen TEN-lääkereaktioon (toksinen epidermaalinen nekrolyysi) liittyy äkäisen punakoita ihottumaläiskiä, ihon ja limakalvojen rakkulointia, ihon pinnallista kuoriutumista ja yleisoireita. Nämä vaikeat lääkereaktiot vaativat sairaalahoitoa, TEN jopa tehohoitoa ihon laaja-alaisen kuoriutumisen vuoksi. Muita esimerkkejä vaikeista, mutta melko harvinaisista lääkkeiden aiheuttamista iho-oireyhtymistä ovat AGEP (akuutti generalisoitunut eksantematoottinen pustuloosi) ja DRESS (drug reaction with eosinophilia and systemic symptoms).
Lääkeyliherkkyyden hoito
Lievät ihottumaoireet eivät vaadi hakeutumista lääkärin vastaanotolle ihottumaa näyttämään, vaikka aiheuttajaksi epäiltäisiin lääkettä. Näissä tilanteissa voi tiedustella kiireettömästi toimintaohjeita lääkettä määränneeltä taholta tai omalta terveysasemalta. Ihottumasta kannattaa ottaa valokuvia, joita voi näyttää lääkärille, kun ihottuman syytä ja lääkehoidon jatkoa jatkossa pohditaan.
Jos kuitenkin oirekuva on voimakas (esim. voimakkaasti punoittava ihottuma laaja-alaisesti iholla tai runsaasti rakkuloita/ihorikkeymiä) tai jos siihen liittyy kuumetta ja yleistä sairauden tunnetta, on lääkärin arvio tarpeen pikaisemmin. Anafylaktisen reaktion vaatima välitön ensihoito on kuvattu erikseen. Muiden vaikeiden lääkereaktioiden kohdalla lääkärin arvio on hyvä tehdä oirekuvan voimakkuudesta riippuen 1–3 vuorokauden kuluessa.
Jos lääkeihottuma on lievä, sen hoidoksi riittää epäillyn lääkkeen käytön lopettaminen. Voimakkaammin oirehtiva ihottuma voi edellyttää hoidoksi kortisonivoidetta tai sisäistä kortisonihoitoa tablettikuurin muodossa. Nokkosihottuman ensisijainen hoito on kuitenkin aina antihistamiini. Sitä voi ostaa apteekista ilman reseptiä, joten lievässä nokkosrokossa voi kokeilla antihistamiinia omatoimisesti.
Lääkäri antaa ohjeistuksen lääkkeen jatkokäytöstä. Lääkkeen ja ihottumareaktion välinen syy-seuraussuhde on usein epävarma. Jos ihoreaktio on ollut lievä ja lääkkeen rooli sen aiheuttajana on epävarma, voi hoitava lääkäri antaa luvan kokeilla samaa lääkettä jatkossa, jos tarvetta kyseiselle lääkkeelle ilmenee. Voimakkaammissa ihoreaktioissa, tai jos lääke vaikuttaa ilmiselvältä ihoreaktion aiheuttajalta, epäilty lääke merkitään potilaan niin sanottuihin riskitietoihin sairauskertomukseen. Kyseistä lääkettä ei käytetä jatkossa uudelleen, vaan valitaan sen tilalle korvaava lääke. Jos käyttökieltoon merkitty lääke olisi potilaan terveydentilan kannalta tärkeä, voidaan epäiltyä lääkeyliherkkyyttä tutkia allergiatutkimuksiin erikoistuneessa yksikössä. Tutkimuksiin saatetaan päätyä myös, jos potilaalle on kertynyt kieltolistalle monia lääkkeitä siten, että korvaavan lääkkeen valinta on vaikeutunut.
Lääkeyliherkkyyden tutkiminen
Lievät reaktiot, joita epäilään lääkeyliherkkyydeksi, eivät edellytä tutkimuksia.
Epäiltyä lääkeyliherkkyyttä voidaan tutkia ihokokeilla, joita ovat ihopistokoe, ihonsisäinen koe ja epikutaanitesti. Muutamien lääkkeiden kohdalla voidaan määrittää verestä IgE-vasta-aineita. Positiivinen testireaktio edellä mainituissa testeissä viittaa lääkeallergiaan.
Varmin keino osoittaa lääkkeen ja epäillyn lääkereaktion yhteys on lääkealtistus, jossa potilaalle annetaan valvotuissa oloissa tutkittavaa lääkettä alkaen hyvin pienestä annoksesta. Lääkealtistus kestää vuorokaudesta useampaan päivään riippuen siitä, epäilläänkö nopeasti vai hitaasti ilmaantuvaa allergiaoiretta. Altistustestiä ei tehdä, jos epäillään lääkkeen aiheuttavan voimakkaan, terveyttä uhkaavan reaktion.
Kirjallisuutta
- Liippo J. Lääkeyliherkkyys. Lääkärin tietokannat / Lääkärin käsikirja [online; vaatii käyttäjätunnuksen]. Kustannus Oy Duodecim. Päivitetty 15.3.2021.
- Lammintausta K, Alanko K. Lääkeaineiden aiheuttamat ihoreaktiot. Duodecim 2011;127(5):448–56.