Lapsi ei syö, kaikkia ahdistaa

Pieni tyttö on saanut sisaren. Se ottaa häntä sanomattomasti pattiin. Hän miettii, miksi maailma murjoo häntä näin kohtuuttomasti. Hän ei riskeeraa äidin tai isän rakkautta kertomalla heille, mitä vauvalle voisi hänen mielestään tehdä (viedä takaisin sairaalaan, sulloa äidin mahaan, heittää roskiin tms.), vaan hän osoittaa tulokasta kohtaan vain lämpimiä tunteita. Ristiriitaiset tunteet kanavoituvat muualle, ja ongelmien yhteys niiden perussyyhyn haalistuu.

Tilanne on ihan samanlainen, kuin jos äiti toisi kotiin Jarmon, kun se on niin kätevä käsistään tai isä Meerin, kun se laittaa niin hyvää ruokaa, ja toisen osapuolen oletettaisiin olevan syvästi onnellinen uudesta "perhetapahtumasta". Ajanoloon saattaisi näkyä monenlaisia merkkejä siitä, että muitakin tunteita on kuin onnea.

Jos olisin tuo tyttö, ja äiti olisi synnyttänyt minulle sisaruksen, voisin vaikka kuvitella tekeväni isin kanssa uuden vauvan. Sittenpähän näkisivät! Piirrokseenkin laitan isin isoksi ja äidin pieneksi, koska olen nyt isin tyttö enkä yhtään äidin. Olen huomannut, että jos en koske ruokaan, äiti ja isä hätääntyvät ja koettavat keksiä keinoja saadakseen minut syömään. Hah! En missään tapauksessa anna periksi niin kauan kuin tämä naula vetää.

Kannattaa siis hälventää syömisestä kaikki emotionaaliset lataukset, tarjota tyttärelle ruokaa ja olla kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, syökö hän vai ei. Ei siis kiristystä, maanittelua, uhkailua, lahjontaa saati epätoivoa. Ruoka korjataan pois, ei tarjoilla välipaloja, eikä missään tapauksessa karkkia, jäätelöä tai muita herkkuja. Lapsen logiikan mukaisesti häntä palkittaisiin silloin siitä, että hän kieltäytyy syömästä.

Jos tilanne ei laukea kotikonsteilla, on haettava asiantuntija-apua. Pienten lasten syömishäiriöiden määrä ja vaikeusaste näyttää jostakin syystä olevan kasvamaan päin, ja vaikeisiin muotoihin liittyy ymmärrettäviä riskejä.

Lautanen väkisin tyhjäksi?

Tyttäresi valikoivasta syömisestä on tullut itseään isompi kysymys, ja siitä on aiheutunut aikuisten välisiä konflikteja. Isäpuoli ja isovanhemmat edustavat "lautanen tyhjäksi" - näkemystä; tytön oma isä puolestaan hellii lastaan herkuilla. Eron jälkeen näyttää käyvän usein niin, että se vanhemmista, joka on vähemmän tekemisissä lapsen kanssa, "joustaa" rajoista toisinaan harmillisen paljon.

Ruokaan ja syömiseen liittyy hämmästyttävän voimakkaita tunnelatauksia, ja lapset ovat herkkiä vaistoamaan niitä. Verkkokalvolleni on piirtynyt vuosien takainen kuva, jossa tuttavaperheen äiti kipittää kaksivuotiaan lapsensa perässä lautanen kädessään ja maanittelee tätä syömään itkunsekaisella äänellä. Pikkukaveri sai tästä vain lisää vauhtia ja teki sen oikean johtopäätöksen, että hän pystyy hallitsemaan syömisellään ja syömättömyydellään aikuisten mielenrauhaa.

Mitä enemmän tunteita syömistilanteisiin liittyy, sitä latautuneempia niistä tulee, ja sitä kauemmas loitonnutaan yhteisten ruokailuhetkien perimmäisestä tarkoituksesta. Syömisen pitäisi tuottaa mielihyvää, ja aterioiden tulisi olla mukavia yhdessäolon hetkiä. Isovanhemmat muistelevat ei-niin-kaukaista aikaa, jolloin kaikkea oli niukasti. Jopa kaltaiseni nuorukainen muistaa ajan, jolloin banaanit olivat harvinaista herkkua. Syömään pakottaminen on silti aivan vihoviimeinen temppu, josta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Aterioista tulee painajaismaisia valtataistelun kenttiä: kenelläkään ei ole mukavaa, eikä nöyryytetty lapsi syö sen paremmin kuin aikaisemminkaan.

Syököön tyttö mitä lystää. Mitä vähemmän hänen ruokailuihinsa kiinnitetään huomiota, sitä parempi. Hyviin tapoihin kuuluu maistaa kaikkea, mitä on pantu tarjolle, mutta siitäkään ei pitäisi tehdä numeroa. Vanha hokema kuuluu, että Suomessa kukaan lapsi ei kuole nälkään ruokalautasen äärelle, ja se pitää edelleen paikkansa.