"Varmaan monet vanhemmat möhlivät lastenkasvatuksessa tajuamatta itse ollenkaan, että pieleen menee", sanoi eräs opiskelija pitämäni luennon jälkeen. "Kuka voi puuttua tökeröön kasvatukseen niin, ettei lapsi tarvitse myöhemmin pitkää psykoterapiaa? Eivätkö vanhemmat loukkaannu verisesti, jos heidän menetelmiään arvostellaan?", hän kysyi.
Vastasin, että on olemassa aika monta seulaa ja paljonkin sopivia puuttumisen paikkoja. Suomen neuvolajärjestelmä toimii hyvin, ja terveydenhoitajat ovat saaneet monin paikoin lisäkoulutusta varhaisen vuorovaikutuksen häiriöiden tunnistamiseen ja perheiden hoitoon ohjaamiseen. Päiväkodin työntekijöillä on käsitys siitä, millaisia tavalliset kolme- tai nelivuotiaat lapset ovat, ja he näkevät, jos lapsi on ylenmääräisen arka ja pelokas, tai jos hän hallitsee muita aggressiivisella käytöksellä. Keskustelut vanhempien kanssa voivat olla suureksi avuksi, eikä muita toimenpiteitä ehkä tarvitakaan.
Terveyskeskuksissa on psykologeja, samoin kouluissa (joskin aivan liian vähän), ja kynnys kasvatus- ja perheneuvoloiden palvelujen hakemiselle on matala (mutta jonotusajat joskus kohtuuttoman pitkiä).
Viestin perille meneminen edellyttää ammattilaisilta hienotunteisuutta ja tahdikkuutta, mutta vastoin yleistä käsitystä useimmat vanhemmat arvostavat suoraa puhetta. Työntekijän ei tarvitse kääriä sanottavaansa pumpuliin eikä järjestää monimutkaista laulu- ja tanssiesitystä jotta voisi kakaista ulos, että Loviisa tuuppii päiväkodissa toisia lapsia tai että Santeri menee tuon tuostakin piiloon itkemään ilman mitään havaittavaa syytä. Puheeksi voi ottaa senkin, että äiti ei saa Verneriä lähtemään mukaansa päiväkodin pihalta ja luotettu työntekijä voi ehdottaa käyttöön otettavaksi tiukempaa äänilajia ja määrätietoisempia otteita.
Vanhemmuuden kiusallisena liitännäisenä tulee syyllisyydentunne tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Syyllisyyden pistot sydämessä ovat niin yleisiä, että pumppu on aivan täynnä reikiä. Syyllisyyden kirpaistessa kannattaa pysähtyä pohtimaan, onko tunteelle perusteita. Jos on, seuraava askel on miettiä, mitä pitäisi muuttaa, ja miten muutos toteutetaan. Löytyy ratkaisuja, jotka ovat taatusti parempia kuin kasvatuskirjoista löytyvät "vinkit".
Meidän Perhe-lehden lukijakysymykset
Vastasin viiden vuoden ajan (2008 – 2012) Meidän Perhe-lehteen lähetettyihin lukijakysymyksiin. Se oli ällistyttävän vaativa pesti. Vaativuus aiheutui siitä, että kysymykset olivat intiimejä ja joskus aihe oli todella arka. Näin oli esimerkiksi silloin, kun puhuttiin vanhempien erilaisista kasvatuskäytännöistä tai isovanhempien juopottelusta. Vastauksessa piti yrittää sanoa jotakin, mistä olisi kysyjälle hyötyä, mutta toisaalta oli pidettävä mielessä, että teksteillä on tuhansia lukijoita. Mitä tahansa ei voinut laukoa, mutta kantaa oli otettava asianomaisia ihmisiä tuntematta.
Luultavasti rikoin muutamia kertoja omaa periaatettani olla antamatta niitä kuuluisia vinkkejä. Vinkkejä annetaan puutarhanhoitoon tai mopon korjaamiseen, ei ainutlaatuisten ihmisyksilöiden käytöksen muuttamiseen. Pyrin kuitenkin edistämään ajatusta, jonka mukaan luotettavinta tietoa ongelmista saadaan lapselta itseltään. Se edellyttää rauhallista tilannetta, rupattelemista vaikkapa iltapalapöydässä tai saunan lauteilla. Ihmisestä – oli hän minkä ikäinen tahansa – ei mikään ole hienompaa kuin se, että hänen tunteistaan ja ajatuksistaan ollaan vilpittömän kiinnostuneita.
Tässä kirjassa osuuteni koostuu noista Meidän Perhe-lehden kysymyksistä ja vastauksista. Olen ryhmitellyt ne temaattisesti. Kaikki vastaukset eivät mahtuneet mukaan, vaikka lyhensin ja toimitin tekstejä. Valtaosa kysymyksistä tuli lasten äideiltä.
Kysymysten määrä ja esiin tulleiden ongelmien kirjo osoittivat, että tällaisellekin palvelulle on tarvetta. Pelkkä ongelman havaitseminen kertoi jo siitä, että kysyjä oli tehnyt paljon psyykkistä työtä miettiessään, mistä lapsen käytös voisi johtua. Suuri osa kysymyksistä koski lasten raivokohtauksia, jotka koetaan suomalaisessa kasvatuskulttuurissa todennäköisesti paljon hankalampina kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa.
Meidän kasvatusperinteemme mukaan lapsen kiukuttelu on huonoa käytöstä, jota paheksutaan tai josta jopa rangaistaan. Jos vanhemmat eivät ole oppineet lapsuudessaan tulemaan toimeen oman raivonsa kanssa, he ovat huutavassa hukassa riehuvien uhmaikäistensä tai murrosikäistensä kanssa. Sama koskee sisaruskateutta. Monien vanhempien on vaikea kestää lapsen täysin normaalia kiukkua siitä, että sairaalasta on tuotu kirkuva nyytti hänen riesakseen.
Kasvattajan ei pidä luulla, että lapsen kanssa eläminen voisi sujua aina myönteisten tunteiden vallitessa. Illuusio ikuisesta sunnuntaista on tuomittu särkymään. Lapset rapsuttavat meistä esille sen ikäisen lapsen kuin he itse ovat. Ehkä niin on hyvä – sittenpähän ymmärrämme miltä heistä tuntuu. "Aikuisuutta" on, ettemme tule ihan yhtä vihaisiksi kuin lapsi on emmekä vastaa lapsen kypsymättömyyteen aivan yhtä kypsymättömästi. Lapsi toivoo voivansa olla kiukkuinen, epäoikeudenmukainen ja kamala ja voivansa silti luottaa siihen, ettemme käy häneen käsiksi emmekä hylkää häntä koskaan.
Jari Sinkkonen
