Diabeteksessa ja muissa sokeriaineenvaihdunnan häiriöissä perustutkimuksena on "veren sokerin" eli veren tai plasman glukoosin määritys. Glukoosi eli rypälesokeri on keskeinen ihmisen energia-aineenvaihdunnan aine. Kun puhutaan "verensokerista", tarkoitetaan glukoosia. Diabeteksessa sen määrä suurenee veressä.

Diabetes voidaan todeta myös tutkimalla virtsan kemiallisella seulonnalla. Normaalisti virtsassa ei ole glukoosia, mutta jos veren glukoosin pitoisuus nousee normaalia suuremmaksi, glukoosia alkaa valua virtsaan. Sokeri virtsassa on siten käytännössä aina merkki liiaksi kohonneesta verensokerista.

Kun halutaan selvittää, onko henkilöllä heikentynyt sokerinsieto, joka usein edeltää kakkostyypin diabetesta, tehdään sokerirasitus- eli glukoosikoe (Pt-Gluk-R). Diabeteksen hoidon onnistumista arvioidaan hemoglobiini HbA_1c -tutkimuksella. Vaikean termin sijasta puhutaan usein sokerihemoglobiinista tai pitkästä sokerista.

Kun potilaalla todetaan diabetes, tehdään edellisten lisäksi usein tutkimuksia, joilla selvitetään diabeteksen syitä ja tyyppiä. Sokeriaineenvaihduntaa säätelevää insuliinia tuotetaan haimassa olevissa solusaarekkeissa. Veren C-peptidi-tutkimuksella (C-Pept) saadaan tietoa haiman saarekesolujen kyvystä tuottaa insuliinia. C-peptidi on saarekesolujen tuottama esihormoni, josta muodostuu insuliini sen erittyessä verenkiertoon. C-peptidin määrä veressä on pienentynyt, jos insuliinin tuotanto on häiriintynyt.

Veren glutamaattidekarboksylaasi-vasta-aineiden (S-GadAb) ja muilla vasta-aine määrityksillä (mm. S-LangAb, S -IA2Ab) määrityksillä saadaan tietoa insuliinin puutteen syistä. Vasta-aineiden olemassaolo viittaa siihen, että haiman saarekesoluissa on käynnissä niin sanottu autoimmuunitulehdus, joka johtaa insuliinia tuottavien saarekesolujen asteittaiseen tuhoutumiseen.