Keskeistä

Mitä diabetes on?

Diabetes on ryhmä aineenvaihduntasairauksia, joita yhdistää häiriö haiman insuliinintuotannossa ja pitkäaikaisesti kohonnut verensokeri (veriplasman glukoosipitoisuus). Diabetesta tunnetaan useita eri tyyppejä. Päätyypit ovat tyypin 1 diabetes, tyypin 2 diabetes ja raskausdiabetes. Tyypin 1 ja tyypin 2 diabeteksen rajat eivät aikuisella aina ole selkeät; joillakin henkilöillä todetaan molempien tyyppien piirteitä. Verikokeilla voidaan tarvittaessa tarkemmin selvitellä diabeteksen tyyppiä (ks. Diabeteksen tutkimuksia).

Diabetekseen voi liittyä äkillisiä tai pitkäaikaisia komplikaatioita eli lisäsairauksia. Äkillisiä komplikaatioita ovat liian matala verensokeri (hypoglykemia) ja liian korkea verensokeri (hyperglykemia) sekä happomyrkytys eli ketoasidoosi. Pitkäaikaisia komplikaatioita ovat diabeettinen silmäsairaus (retinopatia), hermosairaus (neuropatia) ja munuaissairaus (nefropatia). Diabetes lisää vaaraa sairastuavaltimosairauksiin (sydänveritulppa, aivoverenkiertohäiriöt, jalkojen verenkiertohäiriöt) kaksin–nelinkertaiseksi.

Diabeteksen yleisyys

Suomessa arvioidaan tällä hetkellä olevan yhteensä yli 500 000 diabetesta sairastavaa. Heistä ylivoimainen enemmistö (75–80 %) sairastaa tyypin 2 diabetesta. Seuraavaksi eniten on tyypin 1 diabetesta sairastavia, noin 50 000. Muita diabetestyyppejä on vähemmän. Kelan tilastojen mukaan vuonna 2020 diabeteslääkkeitä osti 514 459 henkilöä. Näistä 11 266 henkilöä oli alle 25-vuotiaita ja 310 267 henkilöä 65-vuotiaita tai vanhempia. Uusia diabetesta sairastavia todetaan Suomessa noin 20 000 vuodessa.

Maailman Diabetesliiton (IDF International Diabetes Federation) mukaan 20–79 -vuotiaita diabetesta sairastavia on maailmassa noin 463 miljoonaa ja määrän arvioidaan lisääntyvän 700 miljoonaan vuoteen 2045 mennessä.

Diabeteksen toteaminen

Diabetes voidaan todeta selkeiden oireiden (väsymys, laihtuminen, virtsanerityksen lisääntyminen, jano ja elimistön kuivuminen) ja laboratoriossa mitatun korkean verensokerin (yli 11 mmol/l [millimoolia litrassa]) perusteella. Vähäoireisella henkilöllä diagnoosiin tarvitaan laboratoriossa toistuvasti mitattu kohonnut verensokerin arvo ja/tai kohonnut sokerihemoglobiini (veren punasolujen ”sokeroituminen”; HbA_1c-koe). Tarvittaessa voidaan käyttää myös sokerirasituskoetta. Tällöin mitataan ensin paastoverensokeri. Sitten henkilö juo 75 g glukoosia sisältävän nesteen ja verensokeri mitataan uudelleen kahden tunnin kuluttua.

Normaalin verensokerin yläraja aamulla, yön yli jatkuneen paaston eli vähintään 8 tunnin syömättömyyden jälkeen, on 6,0 mmol/l (millimoolia litrassa). Jos verensokeri on 6,1–6,9 mmol/l, kyseessä on kohonnut paastosokeri. Diabeteksen alarajana on paastoverensokeriarvo 7,0 mmol/l.

Syömisen jälkeen verensokeri voi nousta terveellä 2 –3 mmol/l ja palautuu syömistä edeltävälle tasolle 2–4 tunnissa. Normaalina pidetään laboratorion laskimonäytteessä verensokeriarvoa alle 7,8 mmol/l (sormenpäämittauksessa 8,9 mmol/l) kahden tunnin kuluttua syömisestä tai sokerirasituskokeessa. Jos verensokeri on tällöin välillä 7,8–11,0 mmol/l, kyseessä on heikentynyt sokerinsieto. Diabeteksen alarajana on verensokeriarvo 11,1 mmol/l laboratoriossa ja omassa sormenpäämittauksessa 12,2 mmol/l.

Kohonnut paastosokeri ja heikentynyt sokerinsieto merkitsevät, että sokerin aineenvaihdunta on häiriintynyt. Tällainen tila on nimeltään esidiabetes, koska häiriö ilman ehkäiseviä toimenpiteitä etenee ja muuttuu vuosien kuluessa "oikeaksi" diabetekseksi.

Sokerihemoglobiini (B-HbA_1c:n määritys verestä) kuvastaa keskimääräistä verensokeriarvoa edeltävien 2–8 viikon aikana. Mitä korkeampi verensokeri on, sitä enemmän sitä ajan kuluessa kiinnittyy veressä kiertävien punasolujen hemoglobiini-valkuaiseen. Normaali arvo on alle 42 mmol/mol (millimoolia moolissa), aiemmin käytössä olleilla prosenttiarvoilla ilmaistuna alle 6 %. Diabeteksen alarajana on HbA_1c-arvo 48 mmol/mol (6,5 %). Välialueelle 42–48 mmol/mol (6,0–6,5 %) sijoittuva arvo vastaa esidiabetesta.

Eri diabetestyypit

Tyypin 1 diabetes johtuu haiman insuliinia tuottavissa saarekkeissa sijaitsevien beetasolujen autoimmuunitulehduksesta. Sen seurauksena solujen toiminta ja niissä tapahtuva insuliinin tuotanto asteittain loppuu. Hoidoksi tarvitaan insuliinin korvaushoitoa. Diabetes yleensä puhkeaa, kun toimintakykyisiä soluja on jäljellä enää noin viidesosa. Itse sairaus eli autoimmuunitulehdus on ollut haimassa jo kuukausia tai vuosia ennen varsinaisen diabeteksen puhkeamista. Diagnoosivaiheessa noin 80 % lla on todettavissa veressä autoimmuunitulehduksen merkkinä GAD-vasta-aineita. Tyypin 1 diabetekseen viittaavat insuliinipuutoksessa esiintyvät ketoaineet veressä ja verikokeella (C-peptidi) todettava insuliinipuutos.

Edelleenkään ei tarkasti tunneta, mikä aiheuttaa kullakin henkilöllä solusaarekkeita tuhoavan autoimmuunitulehduksen. Taustalla on perinnöllinen alttius sekä virusten ja suoliston omien mikrobien yhteisvaikutus. Vain pienellä osalla tyypin 1 diabetekseen sairastuvista on ennestään omassa perheessä diabetesta. Jos sisaruksella on tyypin 1 diabetes, muiden lasten vaara saada sairaus on 6 % (6 sadasta). Jos isällä on diabetes, lapsen riski saada sairaus 20 ikävuoteen mennessä on 8 % (8 sadasta), ja jos äidillä on diabetes, riski on 5 % (5 sadasta).

LADA-diabetes (engl. latent autoimmune diabetes in adults) on myös haiman insuliinia tuottavien beetasolujen autoimmuunitulehdus. Tähän diabetesmuotoon sairastutaan tyypillisimmin 40–60-vuotiaana, ja siinä on piirteitä sekä tyypin 1 että tyypin 2 diabeteksesta. Oman insuliinituotannon ehtyminen ei tapahdu yleensä niin nopeasti kuin klassisessa tyypin 1 diabeteksessa, ja henkilö saattaakin pärjätä pitkään elintapa- ja tablettihoidolla. LADA-diabetesta voidaan pitää hitaasti kehittyvänä tyypin 1 diabeteksena.

Tyypin 2 diabeteksessa esiintyy jo vuosia ennen verensokerin kohoamista insuliinin heikentynyt vaikutus kudoksissa eli insuliiniresistenssi. Insuliiniresistenssin muita piirteitä ovat vyötärölihavuus, rasvamaksa, kohonnut verenpaine sekä veren rasva-arvojen kohoaminen ja hyvän HDL-kolesterolin alentuminen. Insuliiniresistenssiä nimitetään myös metaboliseksi oireyhtymäksi.

Insuliiniresistenssi tarkoittaa, että insuliinin säätelemä sokerin (glukoosin) siirtyminen verestä soluihin vaatii tavanomaista enemmän insuliinia. Jotta sokeri siirtyisi soluihin, haima joutuu tuottamaan insuliinia tavallista enemmän ja veren insuliinipitoisuus aluksi kohoaa. Ajan mittaan haiman insuliinia valmistavien beetasolujen toimintakyky ei riitä kattamaan lisääntynyttä tarvetta ja verensokeri nousee. Yleensä ensin todetaan esidiabetes, josta kehittyy diabetes, ellei tehokkaalla elintapahoidolla eli laihtumisella, liikunnalla ja ruokavaliolla saada insuliinin tarvetta vähenemään ja vastaamaan haiman insuliininerityskykyä. Diabeteksen toteamisen jälkeen haiman insuliinia tuottavien beetasolujen toiminta heikkenee edelleen vuosien kuluessa, jolloin jossain vaiheessa hoidoksi saatetaan tarvita myös insuliini-pistoksia.

Noin kolmasosalla ihmisistä on perinnöllinen alttius sairastua tyypin 2 diabetekseen. Pelkkä perinnöllinen alttius johtaa harvoin sairastumiseen, jos henkilö pysyttelee normaalipainoisena ja liikunnallisena. Taipumus muuttuu usein diabetekseksi, jos paino nousee ja etenkin jos kehittyy keskivartalolihavuus. Keski-ikäisillä ihmisillä, joilla on 15 kiloa tai enemmän ylipainoa, vaara sairastua diabetekseen on ainakin 10–20-kertainen normaalipainoisiin verrattuna. Myös liikunnan vähäisyys lisää tyypin 2 diabeteksen vaaraa.

MODY-diabetes (maturity-onset diabetes in the young) on perinnöllinen diabetestyyppi, jota esiintyy alle 5 %:lla diabetesta sairastavista. Sairaus periytyy vallitsevasti, joten jos toisella vanhemmista on sairaus, puolet lapsista perii sen. MODYa on montaa eri alatyyppiä. Osalle riittää hoidoksi ruokavalio ja liikunta, osa tarvitsee diabetestabletteja tai insuliinihoitoa. MODY-diabetes voi tulla naisella ensimmäisen kerran ilmi vasta raskauden aikana. MODYn lisäksi tunnetaan muita perinnöllisiä diabetestyyppejä, jotka ovat hyvin harvinaisia.

Haimasairaudesta johtuva diabetes johtaa vaihtelevan asteiseen insuliinipuutokseen, jonka hoidoksi tarvitaan tabletteja tai insuliinia. Insuliinia tuottavat saarekkeiden beetasolut sijaitsevat haimassa, joten erilaiset haimasairaudet voivat heikentää niiden toimintaa. Tällaisia haimasairauksia ovat esimerkiksi sappikivitaudin tai runsaan alkoholinkäytön aiheuttama haimatulehdus, kasvaimet ja raudan kertymäsairaus.

Raskausdiabetes tarkoittaa verensokerin kohoamista raskauden aikana. Insuliinin tarve lisääntyy raskaushormonien ja painon nousun vaikutuksesta. Jos verensokeri nousee, se voi vaikuttaa haitallisesti sekä lapseen että äitiin raskauden aikana. Ruokavaliohoidon lisäksi osa tarvitsee tablettihoitoa tai insuliinihoitoa. Verensokeri yleensä normaalistuu synnytyksen jälkeen. Raskauden aikana todettu kohonnut verensokeri voi johtua myös toteamattomasta tyypin 2 diabeteksesta, alkavasta tyypin 1 diabeteksesta tai MODY-diabeteksesta. Raskausdiabeteksen jälkeen äidin riski sairastua myöhemmin tyypin 2 diabetekseen on huomattavasti suurentunut, ja siksi ennaltaehkäisevät toimet ja seuranta ovat tärkeitä.

Diabeteksen oireet

Korkean verensokerin yleisin oire on väsymys ja laihtuminen. Muita oireita ovat suuret virtsamäärät, elimistön kuivuminen ja lisääntynyt jano.

Tyypin 1 diabeteksessa oireet ilmaantuvat asteittain muutaman päivän tai viikon aikana. Jos tyypin 1 diabeteksen toteaminen viivästyy, insuliinin puutos voi johtaa happomyrkytykseen eli ketoasidoosiin. Oireena voi olla pahoinvointia, oksentelua ja vatsakipua. Happomyrkytyksen edetessä yleisvointi heikkenee ja hengitys muuttuu puuskuttavaksi. Tila on hengenvaarallinen ja vaatii välitöntä sairaalahoitoa.

Tyypin 2 diabetes alkaa hiipien. Sairaus kehittyy asteittain useiden vuosien kuluessa eikä aiheuta voimakkaita oireita. Diabetes todetaan usein sattumalta, kun tehdään verikokeita muista syistä. Joskus tyypin 2 diabetes todetaan vasta kehittyneiden lisäsairauksien perusteella tai sydänveritulpan yhteydessä. Tyypin 2 diabeteksen oireina voi olla väsymystä varsinkin aterian jälkeen, ärtyneisyyttä tai alakuloa, jalkojen särkyjä tai tuntomuutoksia, näön heikentymistä sekä herkkyys erilaisille tulehduksille. Kun verensokeri suurenee enemmän, seurauksena ovat alussa mainitut korkean verensokerin oireet.

Diabeteksen hoito

Diabeteksen hoidon päätavoite on pitää verensokeri mahdollisimman lähellä normaalia tasoa eli pysymään pääsääntöisesti ennen syömistä välillä 4–7 mmol/l ja syömisen jälkeen alle 8–10 mmol/l. Verensokeriin vaikuttavat oman insuliininerityksen ja -vaikutuksen lisäksi mm. ruokavalio, liikunta, stressi ja muut sairaudet. Verensokeria voidaan alentaa erilaisilla diabeteslääkkeillä. Insuliinin lisäksi on muitakin pistoslääkkeitä sekä useita eri tavoin vaikuttavia tabletteja.

Tyypin 1 diabeteksessa insuliini on tarpeen alusta lähtien. Tyypin 2 diabeteksessa, jos se todetaan varhaisvaiheessaan, voidaan pärjätä ilman lääkehoitoa, jos laihduttaminen, ruokavaliohoito ja liikunnan lisääminen palauttavat verensokerin normaaliksi. Jos aamullinen tai aterioita edeltävä verensokeriarvo on yli 6 mmol/l tai HbA_1c on yli 42 mmol/mol, mukaan lisätään suun kautta käytettäviä lääkkeitä. Ajan mittaan saatetaan tarvita yleensä yhtä aikaa useita eri tavalla vaikuttavia lääkevalmisteita, myös insuliinia.

Hoidon vaikutusta seurataan verensokerin omamittauksilla, kudossokerin mittauksella (glukoosisensoroinnilla) ja sokerihemoglobiinilla. Hoitosuosituksen mukainen sokerihemoglobiiniarvon tavoite on alle 53 mmol/mol (7,0 %). Glukoosisensoroinnissa pyritään, että mahdollisimman suuri osuus (ainakin yli 70 %) arvoista olisi välillä 3,9 – 10, 0 mmol/l.

Verensokerin lisäksi kiinnitetään huomiota sydän- ja verisuonitautien ehkäisyyn erityisesti ruokavaliolla ja sydänterveyttä edistävillä elintavoilla. Koska valtimotautien vaara on diabetesta sairastavilla muita suurempi, verenpaineen ja veren kolesterolin tavoitearvot ovat heillä muita matalammalla. Tyypin 2 diabetesta sairastava ja pidempään tyypin 1 diabetesta sairastanut tarvitsee usein lääkehoitoa myös verenpaineeseen ja kolesteroliin.

Tyypin 1 ja tyypin 2 diabetesten hoidosta on erilliset artikkelit.

Diabeteksen lisäsairaudet

Diabetekseen voi liittyä lisäsairauksia, jotka kehittyvät hiljalleen vuosien tai vuosikymmenien kuluessa. Useimmat niistä johtuvat pitkäaikaisesti suurentuneesta verensokerista. Mitä suurempi verensokeri on keskimäärin, sitä suurempi on lisäsairauksien riski. Myös kohonnut verenpaine, kolesteroli ja tupakointi lisäävät lisäsairauksien riskiä.

Pitkäaikaista verensokerin tasoa kuvastaa veren punasolujen "sokeroituminen” eli HbA_1c-koe. Normaalin sokerihemoglobiinin yläraja on 42 mmol/mol (6 %). Yleinen hoitotavoite on alle 53 mmol/mol (7 %). Jos arvo on vuosikausia tasolla 64 mmol/mol (8 %), lisäsairauksien vaara on 5 kertaa suurempi ja arvolla 86 mmol/mol (10 %) vaara on 18 kertaa suurempi kuin normaalin verensokerin vallitessa (ks. kuva ). Siksi diabeteksen hoidossa pyritään pitämään verensokeri niin lähellä normaalia kuin mahdollista ilman sen laskua liian matalaksi. Tällöin HbA_1c-arvon tavoite on diabetestyypistä, hoitotavasta ja matalan verensokerin herkkyydestä riippuen alle 42–53 mmol/mol (6–7 %).

Korkea verensokeri vahingoittaa pieniä verisuonia (hiussuonia) ja valtimoita, minkä seurauksena tiettyjen elinten toiminta voi häiriintyä vakavasti. Seurauksena voi olla silmän verkkokalvosairaus eli retinopatia, joka voi ajan mittaan heikentää näköä.

Toinen merkittävä lisäsairaus on munuaissairaus eli nefropatia. Sen ensimmäinen ilmenemä on valkuaisen jatkuva erittyminen virtsaan (albuminuria) tai munuaisten suodatustoimintaa mittaavan verikokeen (eGFR) alentuminen. Hyvällä diabeteksen ja verenpaineen hoidolla munuaismuutosten eteneminen voidaan estää.

Kolmas merkittävä lisäsairaus on ääreishermoston häiriö eli neuropatia, joka ilmenee etenkin alaraajoissa. Se aiheuttaa särkyjä ja tuntoaistin muutoksia tai heikentymistä. Tuntoaistin muutosten ja heikentyneen verenkierron seurauksena jalkoihin voi syntyä pitkäaikaisia ja vaikeasti hoidettavia haavaumia ja tulehduksia (ks. Diabeteksen jalkaongelmat ja niiden ehkäisy). Näiden seurauksena voidaan joutua amputaatioon. Myös autonomisen hermoston toimintaan voi tulla muutoksia.

Diabetesta sairastavan on tärkeää huolehtia suun ja hampaiden terveydestä ja käydä vähintään vuosittain suun terveyden tarkastuksessa. Riski hampaiden kiinnityskudoksen sairaudelle eli parodontiitille on muita suurempi. Lisäsi suun tulehdukset nostavat verensokeria ja lisäväät riskiä valtimosairauksille.

Edellä mainitut lisäsairaudet liittyvät sekä tyypin 1 että tyypin 2 diabetekseen. Niiden lisäksi diabetesta sairastavilla esiintyy selvästi tavallista enemmän valtimotauteja ja siihen liittyviä sairauksia, kuten sydänveritulppaa ja aivoverenkierron häiriöitä. Näiden vaara on diabetesta sairastavalla 2–4 kertaa suurempi kuin muilla. Siksi valtimotaudin ehkäisy on keskeinen osa diabeteksen hoitoa.

Lisäsairauksien hoito

Jotta lisäsairauksien riski ja ilmaantuminen voitaisiin havaita mahdollisimman ajoissa, diabetesta sairastavalle tehdään säännöllisesti niitä kartoittavia tutkimuksia. Verensokerin omamittausten ohella suositellaan verenpaineen omamittauksia sekä veren rasva-arvojen tutkimista. Säännöllisiin seurantatutkimuksiin kuuluvat silmänpohjien valokuvaus tai silmälääkärin tarkastus, virtsan valkuaisen tutkiminen ja munuaisten toimintaa mittaava verikoe, hermojen toiminnan seuraaminen ja diabeteshoitajan tai lääkärin suorittama jalkojen tutkimus.

Lievässä verkkokalvosairaudessa sen etenemistä estetään tehostamalla diabeteksen hoitoa. Pidemmälle edennyttä verkkokalvosairautta silmälääkäri hoitaa valopoltto (laser) -hoidoilla tai silmään annettavilla lääkepistoksilla.

Jos virtsan valkuaisen eritys todetaan suurentuneeksi tai munuaisten suodatusarvo (Pt-GFReEPI) alentuneeksi, munuaissairauden etenemistä estetään mahdollisimman tehokkaalla verenpaineen ja verensokerin hoidolla. Diabeteksen munuaissairaus voi edetessään johtaa vaikeaan munuaisten vajaatoimintaan, joka vaatii dialyysihoitoa tai munuaisen siirron.

Hermomuutosten etenemistä voidaan hidastaa tehostamalla diabeteksen hoitoa. Jalkahaavaumien ja -tulehdusten ehkäisemiseksi riskihenkilöt ohjataan jalkaterapeutin ohjaukseen, seurantaan ja hoitoon.

Diabeteksen ehkäisy

Tyypin 1 diabetekseen ei toistaiseksi ole olemassa ehkäisevää hoitoa, mutta asiaa tutkitaan aktiivisesti.

Tyypin 2 diabetesta voidaan erittäin tehokkaasti ehkäistä painonhallinnalla, ruokavaliolla ja liikunnalla. Normaalipainon säilyttäminen voi lykätä diabeteksen puhkeamista useita kymmeniä vuosia. Ehkäisevät toimet ovat erityisen tärkeitä silloin, kun diabeteksen riski on tavallista suurempi. Tällaisessa vaarassa ovat henkilöt, joiden isällä tai äidillä on tyypin 2 diabetes sekä naiset, joilla on ollut raskausdiabetes. Suomalaisen laajan tutkimuksen perusteella jo muutaman kilon laihtuminen ehkäisee tehokkaasti diabeteksen syntyä korkean riskin henkilöillä.

Tyypin 2 diabetekseen vaaran arvioimiseksi on kehitetty riskitesti.