D-dimeeri on verihyytymää muodostamassa olevan valkuaisaineen, fibriinin, hajoamistuote, jota vapautuu verenkiertoon verihyytymän liuetessa.
Tavallisin syy D-dimeeriverinäytteen otolle on jalan laskimotukoksen tai keuhkoveritulpan epäily. Sen avulla pystytään melko luotettavasti poissulkemaan laskimotukos ja keuhkoveritulppa silloin kun tukoksen todennäköisyys ei ole suuri. Normaalialueella oleva tulos poissulkee tukoksen n. 95 % todennäköisyydellä. Sen sijaan koholla oleva D-dimeeri ei läheskään aina merkitse, että potilaalla todella on tukos, sillä vain noin puolelta potilaista, joilla on koholla oleva D-dimeeripitoisuus, voidaan kuvantamismenetelmällä osoittaa tukos. Arvo voi olla koholla laskimotukosten ja laaja-alaisten valtimotukosten lisäksi vaikeissa tulehduksissa, eräiden syöpäsairauksien yhteydessä sekä tapaturmien, leikkauksien ja merkittävien verenvuotojen yhteydessä.
Keuhkoembolian ja syvän laskimotukoksen diagnostiikassa D-dimeerin raja-arvoja pohditaan myös suhteutettuna tukoksen ennakkotodennäköisyyteen ja potilaan ikään. Jos ennakkotodennäköisyys on pieni D-dimeerin raja-arvona voidaan pitää 1,0 mg/l. Jos ennakkotodennäköisyys on kohtalainen, voidaan käyttää ikäriippuvaista päätösrajaa. Käytännössä, kun yli 50-vuotiaan potilaan ikä jaetaan 100:lla, saadaan D-dimeeripitoisuuden raja-arvo (esim. 60-vuotiaalla raja-arvo on 0,60 mg/l). Kaikkien alle 50-vuotiaiden raja-arvo on 0,5 mg/l. Raskauden aikana D-dimeeripitoisuus usein nousee raskaustilan vaikutuksesta, eikä tulosta siksi pysty tulkitsemaan luotettavasti.
