Ihmiselle ovat hänen historiansa aikana aiheuttaneet olennaisia riskejä ruoan puute, mikrobit ja saasteet. Eliniän piteneminen on selvin mittari sille, että riskit ovat kuitenkin koko ajan pienentyneet.
Lyhyin ja yksinkertaisin vastaus on: vertaa kehitysmaita ja teollisuusmaita. Ero elinajan odotteessa on paljastava. Vertailu ei ole kuitenkaan aivan reilu, koska monissa kehitysmaissa on myös nyky-yhteiskunnan riskejä ja joskus pahempina kuin teollisuusmaissa. Tony McMichael kirjoitti kirjassaan Human frontiers, environments and disease (2001), että käännekohta oli maanviljelyksen ja paimentolaisuuden alkaminen noin 10 000 vuotta sitten. Uudet elinkeinot takasivat ruokaa suuremmalle ihmismäärälle, mutta yksipuolisemman ravinnon verrattuna keräily-metsästyskulttuuriin.
Ravinnonsaanti rajoittaa
Kivikaudella maailmassa lienee ollut noin 5–8 miljoonaa ihmistä, siis noin yksi promille nykyisestä väestömäärästä. Koska asutus oli harvaa, tartuntataudit olivat harvinaisia, eikä tuhkarokon tai tuberkuloosin tyyppisiä tauteja voinut kehittyä. Ravinnon puute vaikeimpana vuodenaikana (talvi tai kuiva kausi) rajoitti väestön lisääntymistä ja etenkin suurriistan metsästys oli vaarallista. Elinikä oli keskimäärin 20–25 vuotta.
Tilanne muuttui täysin toiseksi, kun Lähi-idässä kehittyi ensin paimentolaisuus (vuohi ja lammas kesytettiin yli 10 000 vuotta sitten), ja noin 10 000 vuotta sitten alkoi kehittyä maanviljelys.
Lähi-idässä syntyi geenimuutoksen tuloksena vehnä, ja ihmiset alkoivat viljellä uutta satoisaa kasvia. Itse asiassa uusi kasvi tarvitsi ihmistä, koska se ei pystynyt levittämään painavia siemeniään tehokkaasti. Koska maanviljelys pystyi elättämään samalla pinta-alalla paljon enemmän ihmisiä kuin metsästys ja luonnon siemenien keräily, ja koska jatkuva viljely edellytti paikallaan pysymistä, alkoi syntyä kyliä ja kaupunkeja ja väestö lisääntyä. Kun viljaa pystyttiin varastoimaan, vuodenaikojen "pullonkaulat" voitiin ylittää ja väestön mahdollisuudet ylläpitää myös passiiviväestöä, esim. vanhuksia, lisääntyivät. Kuten näemme Joosefin neuvosta Egyptin faaraolle, oli jopa mahdollista selviytyä vuosien kuivuudesta varastoimalla viljaa1. Niinpä ensimmäistä kertaa Psalmi 90 saattoi ilmoittaa: ”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä”2. Tämä koski kuitenkin hyvin harvoja, ja keskimääräinen elinikä pysyi lyhyenä, noin 30 vuoden tienoilla.
Bakteerit hyökkäävät
Kotieläinten kanssa asuminen ja tiheän asutuksen muodostuminen tuottivat monia hygieenisiä ongelmia. Viljan säilyttäminen ja muun ruoan saatavuus toi ihmisen seuralaiseksi hiiriä, rottia ja kärpäsiä, jotka levittivät tehokkaasti taudinaiheuttajia. Monet kotieläimet olivat laumaeläimiä, joissa oli ollut erilaisia tartuntatauteja. Niinpä monet eläinten bakteerit ja virukset kehittivät muotoja, jotka sopeutuivat erityisesti ihmisen loisiksi. Tällöin syntyivät monet nykyiset ihmisen tartuntataudit: lintujen ja sian influenssasta kehittyi ihmisen influenssa, naudoista tuli tuhkarokko ja tuberkuloosi, sioista tai koirista hinkuyskä.
Nykyäänkin tunnetaan eläinten tauteja, jotka tarttuvat myös ihmiseen. Näitä kutsutaan tsoonooseiksi, ja niitä ovat esim. salmonelloosit (mm. hiirilavantauti), sekä nautakarjasta suoraan tai maidon välityksellä tarttuva listerioosi ja kampylobakteerin aiheuttama ripuli, jonka ihminen saa usein eläinten saastuttamasta juomavedestä. Psittakoosi eli papukaijatauti voi tarttua linnuista ihmiseen, samoin monet apinoiden taudit. Siksi trooppisia lemmikkejä ei missään nimessä tule ottaa muutoin kuin ammattimaisesti kasvatettuina ja terveystarkastettuina. Toisenlainen välittymismekanismi on esimerkiksi pilkkukuumeella, sitä välittävää riketsiaa levittävät täit. Koiran puremasta voi saada rabieksen. Hiiret ja rotat levittävät kirppuja, jotka taas kuljettavat mukanaan mm. ruttoa aiheuttavaa yersiniabakteeria.
Ihminen sopeutui vuosituhansien mittaan näihin tauteihin. Monet niistä sairastetaan nykyisin ”lastentauteina” (esim. tuhkarokko, vihurirokko), ja suhteellisen lievän taudin jälkeen seuraa melko pysyvä immuniteetti. Taudit olivat kuitenkin alun perin henkeä uhkaavia sairauksia, kuten nähdään mm. intiaanien kohtalosta Amerikan ”löytämisen” jälkeen. Eurooppalaiset veivät omat mikrobinsa mukanaan Amerikkaan, ja kun intiaanit olivat niille täysin vastustuskyvyttömiä, jopa 90 % väestöstä kuoli eurooppalaisiin ”lastentauteihin”, kuten tuhkarokkoon ja isorokkoon. Tämä selittää sen, miksi eurooppalaiset pystyivät valtaamaan laajan maan melko vähäisillä voimilla.
Myös eurooppalaiset olivat aikanaan joidenkin rokkotautien suhteen samassa asemassa. Rokkotauteja oli jo antiikin aikana Intiassa, jossa väestötiheys oli kasvanut paljon aikaisemmin. Muinaiset hitaat karavaanit eivät kuitenkaan voineet siirtää näitä Eurooppaan, koska sairastuneet matkustajat joko kuolivat tai paranivat ennen kotiin pääsyä, eivätkä voineet tartuttaa muita.
Rooman keisarikunnan aikana löydettiin kuitenkin silkkitie, lyhyempi karavaanireitti Intiaan, ja myös laivareitit nopeutuivat. Seurauksena oli mm. ”keisari Antoniuksen rutto” vuosina 165–180 ja muita epidemioita. Ainakin osa niistä oli luultavasti rokkotauteja, isorokkoa ja tuhkarokkoa, eikä ruttoa. Tällaiset taudit ovat vaikuttaneet merkittävästi maailmanhistorian kulkuun. Antiikin jälkeen seuraava iso isku oli 1300-luvun musta surma, rutto, joka tappoi kolmanneksesta kahteen kolmasosaan Euroopan väestöstä.
Vasta 1800-luvun puolivälissä asiaan ruvettiin kiinnittämään systemaattisesti huomiota. Huomattiin, että juomavesi oli keskeinen asia koleran leviämisessä. Kuningatar Viktorian henkilääkäri John Snow osoitti, että sulkemalla tietyt kaivot Lontoossa saatiin uudet koleratapaukset vähenemään. Huomattiin, että nämä kaivot saastuivat Thames-joen vedestä, koska kaivoista ylävirtaan jokea käytettiin viemärinä. Tällöin bakteerien kykyä aiheuttaa tauteja ei vielä ymmärretty. Louis Pasteurin, Robert Kochin ja monien muiden osoitettua selvästi, että bakteerit aiheuttavat tartuntatauteja, ruvettiin 1800-luvun lopussa ymmärtämään, miksi hygienia oli niin tärkeää. Erääksi suurimmista ympäristöterveydenhuollon keinoista on sanottu juomaveden desinfiointia, joka käytännössä lopetti koleran tyyppisten sairauksien leviämisen Euroopassa 1900-luvun alussa ja on estänyt monien muidenkin veden mukana välittyvien tautien leviämistä.
Kemikaalien tulo
Nopea teollistuminen 1700-luvulta alkaen toi mukaan kemialliset saasteet. Tosin keisari Neron hovifilosofi Seneca valitti jo vuonna 61 jKr, että Rooman ilma oli talvisin niin huono monien savupiippujen takia, ettei hän voinut hengittää ja joutui muuttamaan maaseutuasuntoonsa. Ja kivikauden luolassa poltettu nuotio on luultavasti ollut aivan olennainen terveystekijä sekä hyvässä, eli kylmältä suojaajana, että pahassa, eli hengitysilman terveysriskinä.
Hiilen käyttöönotto sekä lämmitykseen että teollisuuden energiantuotantoon oli suuri yhdyskuntien ilmansuojeluongelmien aiheuttaja. Alueesta riippuen muita vakavia ongelmia aiheuttivat raskasmetallit, häkä, syöpää aiheuttavat kemikaalit ja – moottoriliikenteen alkaessa yleistyä – typen oksidit ja otsoni. Myös vesien saastuminen alkoi nopeasti, kun teollisuus ja asutuskeskukset alkoivat käyttää niitä jätevesiviemäreinään.
Ahtaus ja teollisuuden ympärille keskittynyt asutus aiheutti myös suuria onnettomuusriskejä, ja kemikaalionnettomuuksia on sattunut lukuisia. Tunnetuimpia ovat Mexico Cityssä tapahtunut nestekaasusäiliön räjähdys (1984) ja Intian Bhopalissa tapahtunut kemikaalikaasuvuoto (1984), jotka aiheuttivat kymmenientuhansien ihmisten vammautumisen ja tuhansia kuolonuhreja.
Ongelmat ovat siis usein puskeneet esiin kehityksen kuluessa. Ei liene sellaista uudistusta, josta ei olisi seurannut myös haittoja. Kun keskimääräinen eliniän odote on kuitenkin Suomessa noussut naisilla 84 vuoteen ja miehillä 79 vuoteen (2017), on turha haikailla aikaisempia vuosisatoja ja vuosituhansia nykyaikaa ”terveellisempinä”.
Vastasyntyneen elinajanodote Suomessa 1751–2016. Sota, nälkä ja taudit ovat vaikuttaneet voimakkaasti esiteollisessa Suomessa, mutta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen vastasyntyneen elinajanodote on kasvanut suhteellisen tasaisesti lukuun ottamatta sota-aikoja. Lähde: Mussalo-Rauhamaa H, Pekkanen J, Tuomisto J, Vuorinen HS (toim.). Ympäristöterveys. 2. painos. Kustannus Oy Duodecim 2020; s. 229.
1 1. Mooseksen kirja 42:33–36.
2 Psalmi 90:10.
