Veden desinfiointi on tyypillinen riski-hyötyvertailun paikka. Siitä aiheutuu kemikaaliriskejä, mutta ne ovat pieniä verrattuina veden välittämien tartuntatautien riskeihin.
Veden klooraus desinfiointikeinona1 aloitettiin vuonna 1905. Taudinaiheuttajien kulkemisesta veden välityksellä saatiin viitteitä jo Lontoon koleraepidemiasta vuonna 1854, jolloin bakteereita ei vielä tiedetty taudin aiheuttajiksi, sekä varmuus Hampurin koleraepidemiasta vuonna 1892, kun bakteerit jo tunnettiin. Aivan vierekkäin olevat Hampuri ja Altona ottivat vetensä Elbestä, mutta Altonan kaupunki suodatti juomavetensä hiekkasuodattimen läpi, Hampuri ei. Koleran tullessa epidemia iski lähestulkoon vain Hampuriin: 17 000 ihmistä sairastui ja 8 606 kuoli.
Veden kloorausta on sanottu yhdeksi eniten ihmishenkiä pelastaneeksi terveydensuojelutoimenpiteeksi. Aikanaan ruvettiin kuitenkin epäilemään sen aiheuttavan myös haittoja. Yhdysvalloissa nousi 1970-luvulla kohu, kun Mississippi-joesta löydettiin runsaasti kloroformia ja muita sille sukua olevia kloorautuneita orgaanisia yhdisteitä. Aluksi näitä trihalometaaneja pidettiin teollisuuden päästöinä, mutta niiden huomattiin lisääntyvän juomaveden kloorauksen yhteydessä. Siitä lähtien kloorauksen sivutuotteita on tutkittu eri puolilla maailmaa.
Syöpäriski
Kun Suomessa tutkittiin 1980-luvulla juomavesien mutageenisuutta (ks. Mitä tarkoittavat mutageenisuus, karsinogeenisuus ja muut pelottavuudet?), löytyi rakenteeltaan muunkinlaisia kloorautuneita yhdisteitä kuin trihalometaaneja ja kloorautuneita ja bromautuneita etikkahappojohdoksia. Suomessa on eniten tutkittu kloorautuneita furaaneja kuten ns. MX-yhdistettä. MX:n ja muiden juomaveden kloorauksessa syntyvien yhdisteiden syöpäriskiä onkin Suomessa tutkittu poikkeuksellisen perusteellisesti. Isoissa väestötutkimuksissa on selvitetty, onko juomaveden mutageenisuuden ja syöpien välillä yhteyttä. Koe-eläin- ja solututkimuksin (in vitro) on laboratoriossa tutkittu tarkemmin nimenomaan MX-yhdisteen kykyä aiheuttaa kasvaimia.
Klooratun juomaveden pitkäaikainen käyttö näyttäisi lisäävän ihmisten syöpäriskiä hieman. Ongelma liittyy veteen, joka on valmistettu humuspitoisesta pintavedestä (järvi- ja jokivesi). Mutageeninen juomavesi sisältää kaikkiaan satoja eri epäpuhtauksia, pääryhminä trihalometaanit, klooratut etikkahappojohdokset ja klooratut furanonit. On arvioitu, että enimmillään 1950-luvulta 1970-luvulle juomaveden klooraus aiheutti vuosittain 50–100 ylimääräistä syöpää Suomessa. Nämä tiedot ovat muuttaneet perinpohjaisesti juomaveden puhdistus- ja desinfiointitekniikkaa Suomen vesilaitoksilla, ja lisääntyvässä määrin on siirrytty myös pohjaveden ja tekopohjaveden käyttöön. Klooratun juomaveden mutageenisuus Suomen kaupungeissa keskimäärin on vähentynyt kolmasosaan, ja terveysriskien voi olettaa vähenevän vastaavasti.
Juomaveden keskimääräisessä mutageenisuudessa Suomessa on ilmeisesti saavutettu taso, josta on vaikea päästä alemmaksi (kuva Klooratun talousveden mutageenisuus Suomessa 1955–199). Ongelma tunnetaan ja terveysriski voidaan minimoida teknisin ratkaisuin. Desinfioinnin välttämättömyys on sinänsä osoitettu todeksi moneen kertaan. Massiivinen varoitus desinfioinnin lopettamisen vaarallisuudesta saatiin Perun koleraepidemian yhteydessä 1990-luvun alussa. Amerikkalaisen syöpätutkimuksen pelästyttäminä viranomaiset luopuivat useissa kaupungeissa klooraamisesta, ja koleraepidemia paheni käsittämään satojatuhansia potilaita, joista lähes 9 000 kuoli.
Vaihtoehdot
Kloorin sijasta on pyritty käyttämään muita desinfiointitekniikoita. Vesi desinfioidaan tavallisesti kahdesti, ennen puhdistusta estämään limoittumista puhdistusprosessin aikana, ja puhdistuksen jälkeen ennen veden johtamista kaupungin putkistoon. Erityisesti alkudesinfioinnissa kloori on usein korvattu otsonilla tai ultraviolettivalolla säteilyttämisellä. Kummankin ongelma on se, että desinfiointiteho ei säily putkistossa, toisin kuin kloorilla. Siten bakteerit voivat lisääntyä matkalla vesilaitokselta asiakkaalle. Kloori onkin säilynyt puhdistetun veden loppudesinfioinnissa tehokkaimpana aineena. Kloorin sijasta on pyritty käyttämään haitallisia klooriyhdisteitä vähemmän tuottavia yhdisteitä kuten klooridioksidia ja klooriamiinia. Näistä vapautuu klooria hitaasti vielä putkistossa. Olennaisinta on, että vesi puhdistetaan hyvin humuksesta ja muista orgaanisista aineista ennen desinfiointia.
Klooratun talousveden mutageenisuus Suomessa 1955–1998. Lähde: THL 2020 .
1 Desinfiointiaineilla eli desinfektioaineilla pyritään elottomien esineiden tai materiaalien kuten veden puhdistamiseen taudinaiheuttajista. Se ei yleensä hävitä itiöitä tai kaikkein sitkeimpiä eliöitä kuten tekee sterilointi, joka edellyttää autoklavointia 120 °C:n lämpötilassa tai pitkää keittämistä.
