Moottorit

Vuonna 2000 Suomen Luonnonsuojeluliitto valitsi vuoden turhakkeeksi lehtipuhaltimen. Ikkunan alla möykkäävää nurinperistä pölynimuria ehkä sietäisi, jos se kävisi sähköllä. Nyt se siistiessään ympäristöä rikkoo ahkerasti ympäristönsuojelun ja ympäristöterveyden tavoitteita. Kaksitahtimoottorin takia päästöt ovat suuret, lisäarvo verrattuna haravaan vähäinen, ja kasvihuonekaasujen ja ilmansaasteiden lisäksi melusaaste melkoinen. Se nostaa ilmaan pölyä ja pienhiukkasia. Onkin verenpainetta nostavaa, että valtion kiinteistöistä huolehtiva yhtiö on ottanut sen käyttöönsä. Kaliforniassa, polttomoottoreiden luvatun maan osavaltiossa, on riittänyt rohkeus antaa tiukat päästörajoitukset savuttaville puutarhalaitteille ruohonleikkureita myöten.

Entä ruohonleikkuuseen käytettävä minitraktori, jonka terä ei ole juuri isompi kuin tavallisen perässä käveltävän leikkurin. Sen käyttäjä menettää mainion tilaisuuden hyötyliikuntaan istuessaan kyttyrässä pianotuolin kokoisen traktorin päällä. Osa käyttäjistä varmaan sitten kävelee golfradalla, ja vielä maksaa molemmista iloista. Näistä turmelulaitteista herääkin epäilys, että kyseessä ei ole työn nopeutuminen ja taloudellisuus, vaan nuorten houkuttelu töihin, kun koneen perässä ei tarvitse kävellä tai peräti haravoida ruohoa ja lehtiä. Siivoojista on kuulemma pulaa, mutta kukaan ei ole vielä keksinyt laittaa pölynimurin päälle istuinta ja sen pyöriin vetoa. Voisihan toivoa nuorten miesten innostuvan alasta, etenkin jos pölynimurissa olisi vielä pärisevä polttomoottori.

Mökkiläisten verenpainetta nostanee eniten vesiskootteri, jolle ei liene keksitty mitään hyödyllistä tehtävää. Ympäristöä pilaava melusaaste etenee veden päällä kilometrejä. Kaiken huippu on tietenkin formula-auto, jolla ajetaan yksitoikkoista reittiä kilometri toisensa perään, eikä päivän päätteeksi ole päästy yhtään mihinkään paljosta matkanteosta huolimatta. Pakokaasupäästöjä nämä harrastukset kuitenkin kykenevät tuottamaan ja yllyttävät muitakin samaan vahingontekoon.

Rautatiet

Rataverkoston rapistuminen on varmin merkki siitä, että taloudesta ymmärtävä väki ei vastoin luuloa olekaan keskittynyt Valtiovarainministeriöön. Kioton ilmastosopimuksen kalleudesta huolestunutta valtiovaltaa voisi valistaa siitä, että tonnia ja kilometriä kohti rekkakuljetus tuottaa noin 16 kertaa enemmän hiilidioksidia kuin kuljetus sähköjunalla. Tieliikenne aiheuttaa lisäksi suuret kustannukset yhteiskunnalle terveyden menetyksinä (ks. Mikä kaupunki-ilmassa mättää?). Verenpainetta nostaa se, että Oulusta Helsinkiin meneviä tonnien painoisia paperirullia syöksyy vastaan tulevan bussin nuorten matkustajien sekaan. Sellainen tavara ei kuulu maantielle.

Valtio varustakoon kansalle rautatiet niin kuin maantietkin. Sitten liikennöitsijät liikennöikööt murehtimatta enempää teiden kuin rautateidenkään ylläpidosta. Käsittämätöntä on se, että erilainen tien päällyste edellyttää eri viraston, Tielaitoksen hoitamaan teitä ja Ratahallintoviraston rautateitä. Yhteishyvä löytyisi niin, että yksi ja sama virasto hoitaisi molemmat ja laskisi molempien kannalta parhaat ratkaisut eri paikkakuntien välille. Silloin vältettäisiin sellaisetkin ihmeellisyydet kuin keinomäen vaatinut eritasoristeys tasaisella pellolla Kristiinankaupunkiin menevän radan yli. Tientekijä ei tullut kysyneeksi Valtionrautateiden suunnitelmia Kristiinan radasta, ja niinpä eritasoristeyksessä ei ole vuosikymmeniin ollut toista osapuolta: raiteita.

Jätteet

Kaatopaikalle ei pidä heikkohermoisen mennä. Alituisesti rahan vähyyttä valittavilla suomalaisilla lienee sitä todellisuudessa viisinkertaisesti liikaa päätellen siitä, mitä heitetään pois. Nyky-yhteiskunnan perusongelma ei näyttäisi olevan se, että jätteet pitäisi saada kierrätykseen, vaan se, mitä ylipäänsä heitetään pois. Parhaiten tämän näkee kaatopaikalla huonekaluista. Kaikesta päätellen huonekalut ovat nykyään kulutustavaraa, jota vaihdetaan kuin paitaa ja paitaa vaihdetaan kuin kertakäyttöpyyhettä. Milloin olet muuten viimeksi nähnyt paikatun vaatteen? Tietävätkö edes kaikki, mikä paikka on?

Syömättömät annokset

Ravintolat ovat alkaneet markkinoida jättiannoksia, joista ei kuvitellakaan valtaosan asiakkaista syövän kuin vähän nurkasta. Tämä on amerikkalaisissa ravintoloissa ollut kauan arkipäivää, eurooppalaisten mielestä se on ollut melko rahvaanomaista ja sivistymätöntä, ja niin se lienee edelleenkin tarkkojen saksalaisten ja hollantilaisten mielestä. Tukholmanlaivan buffetinkäyttäjä puolustautui mielipidepalstalla, että kun lounas maksaa niin paljon, ei pitäisi valittaa, jos joskus tulee ottaneeksi liikaa ja jotain jää syömättä! Muun muassa painonhallinnasta paljon kirjoittanut professori Pertti Mustajoki on useasti korostanut, että elinkeinoelämällä on suuri vastuu nykyisestä kansantaudista, lihomisesta, kun rasvaisilla ja makeilla ruokavalinnoilla houkutellaan ihmiset syömään enemmän kuin heidän elimistönsä tarvitsee. Myös ruokahävikki on keskeinen ympäristökysymys.

Niinpä suomalainen ei ole köyhä eikä kipeä, valittaa kyllä kalliita ruoan hintoja mutta ostaa enemmän kuin jaksaa syödä. Käyttäytyminen on kuin sukulaistytön asiakkaalla Kauppatorilla. Asiakas pysähtyi kysymään vadelmaropeen hintaa, ja kuultuaan sen olevan kymmenen markkaa, moitti kalliiksi. Tyttö pamautti, että niin on, vadelma ei ole köyhän marja. "Niin, niinpä se taitaa olla, annapa kymmenen rasiaa", myönteli asiakas.

Oheisrihkama

Lastensuojelun pitäisi puuttua ns. ilmaisiin kylkiäisiin lapsille tarkoitetuissa tuotteissa. Helsingin yliopiston taannoinen rehtori moitti kerran opetusministeriä lastenkasvatuksen menetelmien, lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun käyttämisestä yliopistojen ohjaamiseen, mutta ei lahjonta liene terve menetelmä lasten kasvatuksessakaan. Se muistuttaa Nikolai Gogolin kuvaamaa venäläistä tapaa panna anomuksen väliin muutama rupla viranomaiselle asian edistämiseksi. Pienikin "lahja" asian edistämiseksi on lahjus. Kylkiäisillä luodaan sitä ympäristön kannalta tuhoisaa ajatusta, että jokin olisi ilmaista, jos siitä ei nimellisesti tarvitse maksaa. Ympäristönsuojelussa jos missä pitää paikkansa amerikkalainen sanonta: There is no such thing as free lunch.

Asenteet

Kuopion Harjulassa lähellä yliopistoa oli Ukko Loden mänty. Vänrikki Stoolin tarinoiden Kaarle Leonard Lode oli ehkä istuttanutkin männyn, ja ainakin asunut Harjulan maatilallaan vuonna 1816 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Rauhoitettu paksuhaarainen Ukko Loden mänty oli kallistunut vieressä menevän tien päälle. Matalimman haaran takia tiellä oli korkeusrajoitusta osoittava liikennemerkki, josta huolimatta rekka kerran kouhaisi tuota haaraa ja repäisi sen irti. Arvatkaapa, mikä oli kaupungin teknisen viraston työntekijän reaktio onnettomuuteen! Korkeusrajoitusta osoittavan merkin päälle ilmestyi välittömästi musta säkki, eikä viikkoihin tapahtunutkaan muuta.

Ilmeisesti virkamies ilahtui siitä, että rajoitusta ei enää tarvinnut noudattaa ja ryntäsi poistamaan merkin näkyvistä. Aikojen päästä vauriot männyssä maalattiin ilmeisesti sienituhoa estävällä maalilla ja männyn päärunko tuettiin vaijerilla. Oli kai käynyt selväksi, että männyn vauriosta ei sittenkään saatu tarpeeksi hyvää veruketta sille, että se olisi voitu kokonaan hävittää. Sittemmin se on kyllä kaadettu. Jos ei tilanne olisi ollut niin liikuttavan koominen, se olisi totisesti nostattanut verenpainetta. Professori Matti Bergström tapasi puhua arvoinvalideista, ja tämä kävisi esimerkistä.

Ison mittakaavan häikäilemättömyyttä on kehitysmaiden hyödyntäminen sekä raaka-aineiden rosvoamiseen että jätteiden dumppaamiseen. Monet Afrikan kaivokset ovat tästä surullisia esimerkkejä, ja viime aikoina on kiinnitetty huomiota muovijätteiden vientiin Kaukoitään, jossa niiden kapasiteetti niiden käsittelyyn on huono ja suuri osa niistä päätyy valtamereen. Tämän pohjana on vanha siirtomaa-ajattelu, jossa vallatut alusmaat on nähty vain rikkauksien lähteenä ilman niillä itsellään olevaa arvoa. Ääriesimerkkinä lienee Tasmania, jossa väestö ensi syrjäytettiin parhailta paikoilta, sitten väestöä systemaattisesti murhattiin ja viimeinen tasmanialainen kuoli 1800-luvulla.

Yuval Noah Harari kertookin tarinan astronauteista, jotka harjoittelivat kuun olosuhteita Yhdysvaltain aavikkoalueilla. ”Eräänä päivänä astronautit tapasivat vanhan intiaanin. Mies kysyi heiltä, mitä he tekivät autiomaassa. Astronautit vastasivat olevansa osa tutkimusretkikuntaa, joka lähtisi pian tutkimaan Kuuta. Tämän kuullessaan vanhus oli hetken hiljaa ja kysyi sitten astronauteilta, tekisivätkö nämä hänelle palveluksen. ’Mitä haluat meidän tekevän?’ ’No’, vanhus vastasi, ’heimoni uskoo, että Kuussa asuu pyhiä henkiä. Mahtaisitteko viedä heille tärkeän viestin heimoltani.’ ’Mikä se viesti on’, astronautit kysyivät. Vanhus sanoi jotakin heimonsa kielellä ja pyysi sitten astronautteja toistamaan viestin yhä uudelleen, kunnes he muistivat sen oikein. ’Mitä sanat tarkoittavat?’ astronautit kysyivät. ’En minä voi sitä kertoa. Se on salaisuus, joka vain heimollani ja Kuun hengillä on lupa tietää.’ Tukikohtaan palattuaan astronautit löysivät pitkän etsinnän jälkeen henkilön, joka osasi heimon kieltä, ja pyysivät häntä kääntämään salaisen viestin heille. Kun he toistivat ulkoa opettelemansa viestin, tulkki sai hillittömän naurukohtauksen. Hänen rauhoituttuaan astronautit kysyivät, mitä viestissä sanottiin. Mies kertoi, että viesti, jonka astronautit olivat niin huolellisesti painaneet muistiinsa, kuului: ’Älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä nämä ihmiset sanovat. He ovat tulleet varastamaan maanne.’”