Yleisyys ja esiintyminen

Yleisesti ottaen tyytymättömyys omaan ulkonäköön ja kehoon on hyvin yleistä, ja suuri osa nuorista ja aikuisista tuntee sitä ajoittain. Kehonkuvanhäiriöön liittyy kuitenkin hyvin syvää tyytymättömyyttä, joka haittaa arkea, toimintakykyä ja hyvinvointia. Äärimmillään kyse on mielenterveyden häiriöstä.

Dysmorfista kehonkuvanhäiriötä sairastaa eri arvioiden mukaan noin 0,5–2,5 % väestöstä. Sitä voi sairastaa kuka tahansa iästä, sukupuolesta, kehon koosta tai elämäntilanteesta riippumatta. Tyypillisesti häiriö kehittyy nuoruudessa tai nuoressa aikuisuudessa. Dysmorfisen kehonkuvanhäiriön alatyyppiä lihasdysmorfiaa esiintyy yleisemmin miehillä.

Kehonkuvanhäiriöt ja dysmorfinen kehonkuvanhäiriö ovat alitunnistettuja terveydenhuollossa. Koska oireisiin liittyy paljon häpeää, niistä puhuminen on vaikeaa. Häpeä voi viivästyttää tai jopa estää hoitoon hakeutumisen.

Kehonkuvanhäiriöiden oireet ja merkit

Kehonkuvanhäiriöihin liittyy ongelmia kehosuhteessa, mikä ilmenee monella tasolla, muun muassa havainnoinnissa, ajattelussa, tunteissa ja toiminnassa. Oireita ovat esimerkiksi

• vinoutunut ja epärealistinen oman kehon koon ja ulkoisten ominaisuuksien havainnoiminen
• sitkeä käsitys omasta kehosta viallisena, epämuodostuneena, vääränlaisena tai ei-hyväksyttävänä
• pakonomaiset ja voimakkaan kielteiset ajatukset liittyen omaan kehoon
• omaan kehoon liittyvät voimakkaan kielteiset tunteet, kuten ahdistus, häpeä, itseinho ja kateus muita kohtaan
• jatkuva ja pakonomainen oman kehon tarkistaminen, mittaaminen, arvioiminen ja varmistaminen
• erilaiset ulkonäköön liittyvät pakottavat rutiinit, rituaalit ja toimenpiteet
• oman kehon ulkokohtainen havainnoiminen, ikään kuin ulkopuolelta, itsestä erillisenä tai irrallisena
• oman kehon ja sen ominaisuuksien kielteinen vertaileminen.

Kehonkuvanhäiriöstä kärsivä paitsi ajattelee jatkuvasti ja pakonomaisesti omaa kehoaan, usein myös tarkistelee ja vertailee omaa ulkonäköään ja siinä koettuja vikoja. Sairastunut saattaa omaksua erilaisia pakottavia rutiineja, rituaaleja ja pakonomaisia toimintoja, joiden avulla hän yrittää selviytyä ulkoiseen olemukseensa liittyvien vaikeiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Esimerkiksi hän saattaa käyttää päivästä tunteja aikaa ulkoisen olemuksensa tarkastelemiseen, peilaamiseen, kuvaamiseen, mittaamiseen tai arvioimiseen. Toisaalta hän saattaa myös välttää aktiviteetteja, joissa joutuisi altistumaan omalle keholleen tai olemaan jollain lailla esillä, kuten kaikkia heijastavia tai peilaavia pintoja, valokuvissa olemista, vartalonmyötäisiä vaatteita, kehollisia urheilulajeja tai riisuutumista vaativia tilanteita.

Uskomus oman ulkoisen olemuksen ongelmallisuudesta on piinaava ja itsepintainen ja sen todenperäisyyttä on vaikea kyseenalaistaa. Muiden ihmisten vakuuttelut, kehut ja kannustukset eivät useimmiten auta – päinvastoin, ne tuntuvat sairastuneesta usein hyödyttömiltä ja voivat jopa pahentaa oloa. Kyse ei siis ole turhamaisuudesta tai halusta parantaa ulkonäköä, vaan pikemminkin epätoivoisista yrityksistä saattaa oma ulkoinen olemus edes jollain lailla itselleen tyydyttävälle tasolle.

Kehonkuvanhäiriö mielenterveyden häiriönä

Syömishäiriöt ja kehonkuvanhäiriöt

Dysmorfisen kehonkuvanhäiriön kulku ja ennuste

Kehonkuvanhäiriö haittaa arkielämää monella eri saralla: mielenterveys kärsii, sosiaalisissa suhteissa ilmenee ongelmia ja ammatillinen toimintakyky tai opiskelukyky voivat olla uhattuina. Käsitys itsestä, itsetunto ja itseluottamus kärsivät, sillä häiriöstä kärsivälle kehon ulkoiset piirteet ovat suuressa roolissa itsehavainnoinnissa. Häiriö vaikuttaa mielialaan ja psyykkiseen vointiin, ja sairastunut voi kärsiä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Suuri ahdistus omasta ulkonäöstä ja pakonomainen ajatusten kiinnittyminen siihen on psyykkisesti erittäin kuluttavaa. Häiriöön liittyy ylipäätään heikentynyt elämänlaatu. Pahimmillaan siihen liittyy kasvanut riski itsetuhoisuuteen, itsemurha-ajatuksiin ja jopa itsemurhayrityksiin.

Omassa ulkonäössä koetut ongelmat ja niihin liittyvät vaikeat tunteet ja ajatukset voivat olla voimakkaasti haitaksi sosiaalisissa tilanteissa ja vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Läheiset ihmissuhteet, parisuhde ja perhe-elämä voivat kärsiä merkittävästi. Kehonkuvanhäiriö vaikuttaa syvästi myös seksuaalisuuteen ja kykyyn nauttia omasta kehosta.

Erityisesti dysmorfiseen kehonkuvanhäiriöön liittyvä pakonomainen vakuuttuneisuus oman ulkonäön viallisuudesta saattaa johtaa toistuviin kauneusoperaatioihin, joiden avulla häiriöstä kärsivä yrittää korjata omaa ulkonäköään vastaamaan omaa mielikuvaansa – mutta joista hän ei kuitenkaan saa lopullista helpotusta itselleen. Ulkonäön korjauksen jälkeen ahdistus omasta ulkonäöstä alkaa kalvaa nopeasti uudelleen tai saattaa kohdistua johonkin toiseen kehon kohtaan. Onkin tavanomaista, että esteettisen kirurgian toimenpiteet seuraavat toisiaan henkilön yrittäessä korjata kehoaan.

Häiriö voi ilmetä eri tavoin eri ihmisillä, ja se saattaa myös jossain määrin muuttaa muotoaan tai kohdettaan. Oireet saattavat alkaa vähitellen tai vaivihkaa, tai ne voivat alkaa nopeasti, esimerkiksi jonkin kuormittavan elämäntapahtuman yhteydessä tai sen jälkeen. Toipuminen on usein kulultaan aaltomaista ja on tavanomaista, että arjen tasapainon heilahtaessa oireilu hetkellisesti palaa tai pahenee. Toisinaan oirekuva kestää vaihtelevalla voimakkuudella jopa vuosia. Huolimatta sairauden kulusta tai kestosta, täysi toipuminen on aina mahdollista.

Kehonkuvanhäiriön itsehoito

Häiriötä voi ja kannattaa hoitaa itsenäisesti, varsinkin jos oireet ovat lieviä tai ne ovat varsin uusia. Luottamuksellisen läheisen ihmisen kanssa asioiden pohtiminen voi auttaa.

Itsehoidossa on tärkeä tiedostaa, että ulkoisella olemuksella on liian suuri rooli omassa itsehavainnoinnissa. Pohdinta itselle tärkeistä asioista on hyödyllistä: Mikä muu kuin ulkonäköni on minulle tärkeää? Mistä muusta oma arvoni koostuu? Mikä on minulle tärkeää ihmissuhteissa, työssä ja vapaa-aikana? Kannattaa keskittyä niihin asioihin, joista itsessään pitää, ja siihen, mitkä ovat omat vahvuudet ja mistä on itsessään ylpeä. On avuksi, jos löytää itselleen mielekästä tekemistä, jossa ei ehdi tai pysty ajattelemaan omaa kehoaan.

Huomiota ja havainnointia kannattaa opetella tietoisesti suuntaamaan omasta kehosta ja sen koetuista vioista pois. Toisaalta omaa kehoa ei kannata vältellä, vaan sitä voi ja kannattaa opetella havainnoimaan realistisemmin. Omassa kehossa huomiota kannattaa suunnata niihin ominaisuuksiin, jotka ovat neutraaleja, joiden kanssa voi tulla toimeen tai joista voi pitää. Toiminnallisuuden korostaminen usein auttaa: Mihin kehoni pystyy? Mitä kehoni osaa tehdä? Miten kehoni toimii?

Omia ajatuksia ja ongelmallisia uskomuksia esimerkiksi jonkin kehonosan viallisuudesta voi opetella haastamaan ja kyseenalaistamaan: Pitääkö tämä ajatus paikkansa vai onko tämä oma uskomukseni? Onko tämä totta? Erilaisista ulkonäköön liittyvistä pakottavista rutiineista, esimerkiksi jatkuvasta ulkonäön yksityiskohtien tarkastelemisesta, vertailemisesta tai mittailemisesta, on tärkeää luopua asteittain. Itseään kannattaa myös määrätietoisesti altistaa, esimerkiksi katsoa itseään kokovartalopeilistä tai mennä vaikkapa uimahalliin. Aluksi se voi herättää voimakastakin ahdistusta, mutta ajan ja toiston myötä se käy helpommaksi.

Asiallista tietoa kannattaa hakea internetistä, ja lisäksi kannattaa tutustua aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Varsinkin englanninkielistä kirjallisuutta ja erilaisia itsehoito-oppaita on olemassa paljon. Sosiaalisen median käyttöä voi olla paikallaan rajoittaa, jos se pahentaa oloa. Vertaistuesta on yleensä apua, mutta sitä voi olla vaikea löytää, sillä häiriöön liittyy paljon häpeää eikä sen oireiden paljastaminen ole helppoa.

Milloin hoitoon?

Itsehoito ei aina riitä ainoaksi hoitomuodoksi, varsinkin jos häiriöön liittyy toimintakyvyn laskua, mielialaongelmia tai arkea haittaavaa pakonomaisuutta tai ahdistuneisuutta.

Jos omaan kehoon liittyvä huoli on liiallista, siihen liittyvät ajatukset pyörivät mielessä jatkuvasti tai ongelma haittaa tavanomaista arkea tai rasittaa ihmissuhteita, on viisasta kääntyä ammattilaisen puoleen. Ammattilainen voi olla esimerkiksi lääkäri, psykiatri, psykologi, psykoterapeutti, sairaanhoitaja tai fysioterapeutti. On hyödyksi, jos ammattilaisella on osaamista tai kokemusta kehonkuvanhäiriöiden hoidosta.

Oman läheisensä tilanteesta huolestuneen kannattaa ottaa asia puheeksi mahdollisimman hienotunteisesti ja arvostavasti. Sairastuneelle kannattaa tarjota tietoa ja ohjata häntä hakemaan tietoa luotettavista lähteistä. Toisinaan häiriöön liittyy niin paljon häpeää tai aihe voi olla niin arka, että sairastunut torjuu avuntarjoukset tai huolenilmaukset. Se, että läheinen ottaa asian puheeksi, saattaa madaltaa kynnystä hakea apua myöhemmin, vaikka sairastunut ei tarttuisikaan avuntarjoukseen heti. Oikea henkilö puuttumaan tilanteeseen on se, jolla huoli herää.

Sairastuneen kanssa puhuessa kannattaa yleensä välttää kommentoimasta kehoa, sen kokoa tai ulkoisia piirteitä. Vakuuttelut ja kannustukseksi tarkoitetut kehut tai kommentit eivät yleensä helpota sairastuneen oloa, vaan päinvastoin saattavat vain pahentaa ahdinkoa. Sairastuneelta kannattaa tiedustella, miten voi parhaiten olla hänen tukenaan ja minkälaista apua hän kaipaa.

Kehonkuvanhäiriön hoito

Kehonkuvanhäiriöitä voidaan hoitaa psykoterapialla, psykofyysisellä fysioterapialla, lääkityksellä tai niiden yhdistelmällä.

Psykoterapiasta vakuuttavimpia tuloksia on saatu kognitiivisella käyttäytymisterapialla ja sen eri sovellutuksilla. Psykoterapiassa sairastunut opettelee muun muassa suhtautumaan omaan kehoonsa toisella tavalla, havainnoimaan sitä realistisemmin, haastamaan omia ongelmallisia uskomuksiaan tai toimintamallejaan ja toisaalta, olemaan reagoimatta erilaisiin toimintaimpulsseihin. Toisinaan vaaditaan niin sanottua reaktion sammuttamista, eli vältetään tiettyä haitallista käyttäytymistä, kuten ylenpalttista peilaamista, mittaamista tai kuvaamista, kun taas toisinaan on paikallaan asteittain altistaa itseä oman kehonsa näkemiselle, sen kanssa olemiselle ja toimimiselle.

Hoito muistuttaa jossain määrin pakko-oireisen häiriön hoitoa, mutta määrätietoisen työskentelemisen kohteena ovat omaan kehoon ja ulkomuotoon liittyvät haitalliset ajatukset ja uskomukset, vaikeat tunteet ja ongelmalliset toimintamallit. Jos häiriöön liittyy muita rinnakkaisia mielenterveyden häiriöitä, ne voivat edellyttää samanaikaista hoitoa.

Psykofyysisestä fysioterapiasta voi olla suuri apu kehonkuvatyöskentelyssä. Fysioterapiassa voidaan tutustua paremmin oman kehon erilaisiin ulottuvuuksiin sekä harjoitella asteittaista altistumista omalle keholle ja sen ominaisuuksille, kehon piirteiden realistista havainnoimista, keinoja suunnata omaa huomiota toisaalle tai ylipäätään kykyä sietää ja hyväksyä oman kehon ominaisuuksia.

Joissain tapauksissa lääkitys voi olla tarpeen, esimerkiksi silloin, kun häiriö haittaa voimakkaasti toimintakykyä, siihen liittyy vakavaa masennusta, ahdistus on lamauttavaa tai oireet ovat psykoottistasoisia. Oikea lääkitys voi auttaa palauttamaan toimintakyvyn ja mahdollistaa asioiden psykologisen käsittelemisen. Yleensä häiriössä käytetään selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä (SSRI-lääkitystä). Lääkityksen tarpeen arvioi aina lääkäri.

Kehonkuvanhäiriöihin erikoistuneita ammattilaisia on melko niukasti, mutta sen ei kannata antaa estää hakemasta hoitoa. Tärkeintä on hyvä ja luottamuksellinen yhteistyösuhde auttajaan ja tunne siitä, että voi käsitellä avoimesti omaa ongelmaansa. Häiriöön liittyvä häpeä hälvenee vähitellen.

https://bddfoundation.org/ (englanninkielinen sivusto)