Bakteerien aiheuttamia luutulehduksia kutsutaan osteomyeliiteiksi. Niistä on käytetty perinteisesti myös sanaa luumätä. Luun bakteeri-infektioissa bakteerit pääsevät luuhun joko verenkierron kautta tai suoraan luuhun asti ulottuvasta vammasta. Vamma voi olla kudokset puhkaiseva luunmurtuma (ns. avomurtuma) tai kirurginen leikkaushaava. Myös suonensisäisiä huumeita käyttäville henkilöille voi pistosten seurauksena kehittyä luutulehduksia.

Luutulehdusta on kahta eri muotoa: akuutti (äkillisesti alkava) ja krooninen. Akuutti luutulehdus on korkeakuumeinen tauti, kun taas krooninen tulehdus alkaa hitaasti ja tulee huomatuksi vasta, kun luuhun on kehittynyt bakteeripesäke ja luuta on jo syöpynyt. Murtumissa luun korjaamiseen käytetyt ruuvit ja metallilevyt ja niveliin leikkauksilla asetettavat proteesit lisäävät infektion todennäköisyyttä ja aiheuttavat yleensä hitaasti kehittyvän kroonisen luutulehduksen. Syvään tapaturmaiseen haavaan jäänyt lika lisää myös luutulehduksen riskiä.

Sydänleikkauksen jälkeinen rintalastan ja sen alaisen kudoksen (välikarsinan) tulehdus (eli mediastiniitti) on oma vakavan luutulehduksen muotonsa. Diabetesta sairastavien jalkainfektioissa on usein mukana jalkaterän luiden osteomyeliitti.

Ennen antibioottien aikaa osteomyeliitti oli yleinen rampauttava tauti. Se aiheutti raajojen kasvuhäiriöitä ja vääristymiä sekä selkärangan vaurioita, kuten kyttyräselkäisyyttä. Sata vuotta sitten yleisimmät luutulehdusten aiheuttajat olivat stafylokokit ja tuberkuloosibakteeri. Näistä ensimmäinen on säilyttänyt kärkipaikkansa. Stafylokokit aiheuttavat valtaosan luuinfektioista. Streptokokit ovat toiseksi yleisimpiä aiheuttajia. Etenkin leikkauksen jälkeen syntyvän luutulehduksen voi aiheuttaa muukin bakteeri, ja näissä tapauksissa viljelynäyte on erityisen tärkeä. Tuberkuloosin aiheuttamat luutulehdukset ovat sen sijaan Suomessa nykyään harvinaisia. Niitä todetaan vuosittain yksittäisiä.

Suomessa todetaan nykyään vuosittain noin 200 akuuttia luutulehdusta ja 300 kroonista luutulehdusta. Yleisimmin luuinfektiot iskevät jalkojen pitkiin luihin (60 %), käsien pitkiin luihin (10 %) tai selkänikamiin (20 %). Tekoniveleen liittyvän luuinfektion, samoin kuin avosydänleikkauksen jälkeen rintalastan luutulehduksen, saa 1–2 % leikatuista. Joka kymmenes diabetesta sairastava saa tautinsa edetessä kroonisen jalkahaavan, johon usein kuuluu myös jalkaterän luiden tulehdus. Diabetesta sairastavien parantunut sokeritasapainon hallinta on kolmenkymmenen viime vuoden aikana vähentänyt jalkainfektioiden takia tarvittavien puhdistusleikkausten ja amputaatioiden määrän murto-osaan aikaisemmasta.

Lasten tulehdukset ovat yleensä verenkierron kautta syntyneitä ja oireet äkillisesti alkavia. Suomessa todetaan vajaa 100 lapsen luutulehdusta vuosittain, puolet tapauksista on alle 3-vuotiailla.

Akuuttien tulehdusten oireet aikuisilla ovat samat kuin bakteremioissa. Korkea kuume on tavallista, ja lisäksi iho usein punoittaa ja kuumottaa tulehduskohdan päältä. Itse luussa ei ole kipuhermoja. Kohdassa, johon bakteeri on iskenyt, voi tuntua kipua, joka johtuu luukalvon (periostin) turvotuksesta. Krooninen luutulehdus kehittyy hitaasti, ja kipu ja muut oireet voivat pitkään olla hyvin vähäisiä. Kroonisessa luutulehduksessa kuume voi puuttua, ja silloin tautia aletaan epäillä vasta, kun luuta on jo runsaasti tuhoutunut. Nivelproteesi-infektio todetaan usein vasta, kun proteesi irtoaa luusta ja joudutaan uuteen leikkaukseen. Leikkauksen jälkeinen rintalastan tulehdus todetaan siitä, että rintalasta ei leikkauksen jälkeen ala luutua (jää hetkumaan).

Akuutti osteomyeliitti ei ole yleensä todettavissa röntgentutkimuksella, vaan tulee näkyviin tavallisessa röntgenkuvassa noin kolme viikkoa oireiden alkamisen jälkeen. Magneettikuvaus on jonkin verran herkempi tutkimus varhaisvaiheessa. Kroonisessa infektiossa tulehdus syövyttää luuta hitaasti.Tavallisessa röntgenkuvassa pesäke todetaan tummana alueena (syöpymänä) luussa. Tuberkuloosin aiheuttama luutulehdus on hidaskulkuinen, ja kuvantamistutkimuksissa nähdään usein muissa tulehduksissa harvinaisia kalkkeumia (uudisluumuodostumia).

Verikokeista suuri CRP-arvo ja vielä paremmin suuri lasko antavat viitteen niin akuutista kuin kroonisestakin osteomyeliitistä. Akuutissa osteomyeliitissä bakteeri löytyy verestä viljelemällä yli puolelta, mutta kroonisessa tulehduksessa veriviljely on ani harvoin positiivinen. Oikean antibiootin valitsemiseksi bakteerin löytäminen on tärkeää. Bakteeriviljelyä varten otetaan joko neulapunktionäyte tai mieluummin luupala leikkauksella tulehduskohdasta.