Nivelreuma

Nivelreuma on yleinen ja pitkäaikainen tulehduksellinen reumasairaus, jonka tavallisimpia oireita ovat monien nivelten liikearkuus, turvotus ja aamujäykkyys. Nivelreuman oireet vähenevät usein raskauden ensimmäisestä kolmanneksesta alkaen. Nivelreuma ei yleensä vaikuta raskauden kulkuun, mutta lääkitys kannattaa suunnitella jo raskautta suunniteltaessa. Lapsuuden reumasairaus voi säilyä aktiivisena aikuisuuteen. Useimmiten niveloireet rauhoittuvat raskauden aikana kuten nivelreumassa ja voivat aktivoitua synnytyksen jälkeen.

Oireisen nivelreuman lääkityksessä käytetään ensisijaisesti paikallishoitoja (yksittäisten nivelten tulehduksissa nivelensisäinen glukokortikoidi), systeemistä glukokortikoidia (usean nivelen tulehduksissa) ja tulehduskipulääkkeitä. Parasetamolin käyttö on mahdollista läpi raskauden, mutta tulehduskipulääkkeiden käytön tulisi olla erittäin harkittua eikä niitä suositella 28. raskausviikon jälkeen.

Reumatautien hoidossa raskauden aikana voi perinteisistä lääkkeistä käyttää hydroksikloriinia, sulfasalatsiinia, glukokortikoideja, atsatiopriinia ja siklosporiinia.

Biologisten lääkkeiden käyttökokemuksen lisääntyessä suositukset ovat muuttuneet. Niitä voidaan käyttää raskauden toteamiseen asti ja valmisteesta riippuen tarvittaessa raskauden aikana, mikäli se on sairauden kannalta tarpeellista. Reuman hoitoon käytettävistä biologisista lääkkeistä eniten kokemusta on TNF-alfan estäjistä.

Raskauden aikana vasta-aiheisia reumalääkkeitä ovat leflunomidi, metotreksaatti, mykofenolihappo ja syklofosfamidi. Näiden lääkkeiden käyttö täytyy lopettaa jo raskauden suunnitteluvaiheessa. Lääkekohtaiset varoajat vaihtelevat.

Reumasairaudet eivät vaikuta yleensä synnytystapaan. Ennen suunniteltua alatiesynnytystä arvioidaan lonkkien ja lantion liikkuvuus.Jos synnyttäjälle on asetettu tekonivel, hänelle annetaan synnytyksen aikana tulehdusta ehkäisevä antibioottihoito. Lähes kaikkien nivelreumaa sairastavien tauti aktivoituu uudelleen vuoden sisällä synnytyksestä. Imetysaikana voidaan kipulääkkeinä käyttää tavanomaisia lyhytvaikutteisia kipulääkkeitä, kuten ibuprofeenia, ketoprofeenia tai naprokseenia.

Systeeminen lupus erythematosus (SLE) (hajasirotteinen punahukka)

Systeeminen lupus erythematosus (SLE) on pääasiassa naisilla esiintyvä reumasairauksiin kuuluva harvinainen autoimmuunitauti. Tavallisimmat oireet ovat nivelkivut sekä iho-oireet, kuten perhosihottuma kasvoilla ja herkkyys auringonvalolle. SLE voi kuitenkin vaurioittaa myös muita elimiä, kuten keuhkoja, munuaisia, sydäntä ja aivoja.

Aktiivinen SLE rauhoittuu harvoin raskauden aikana, ja rauhallinenkin SLE aktivoituu noin 10–30 %:lla raskauden aikana tai pian sen jälkeen. Raskauden ennuste on huonompi, jos laboratoriotutkimuksissa on todettu fosfolipidivasta-aineita (esim. kardiolipiini- ja lupusantikoagulanttivasta-aineet). Fosfolipidivasta-aineet saattavat aiheuttaa laskimo- tai valtimotukoksia, istukan vajaatoiminnan, keskenmenon tai sikiökuoleman.

Raskautta suunnittelevan ja SLE:ta sairastavan kannattaa hakeutua reumatologille tai synnytyslääkärille alkuvaiheen arviota varten, jotta lääkehoito voidaan suunnitella. Aktiivinen SLE on syytä rauhoittaa riittävällä lääkityksellä ennen raskautta, sillä puolen vuoden rauhallinen vaihe ennen raskautta vaikuttaa suotuisasti raskauden ennusteeseen.Raskauden seuranta tapahtuu yleensä äitiysneuvolan lisäksi äitiyspoliklinikassa.SLE-tautiin liittyy suurentunut keskenmenon ja ennenaikaisen synnytyksen sekä sikiön kohtukuoleman vaara. Raskaana olevan kannalta hankala tilanne on taudin aiheuttama munuaistulehdus, niin sanottu lupusnefriitti (munuaistulehdus). SLE:ssä pre-eklampsian riski on lisääntynytja se voi olla vaikea erottaa lupusnefriitistä.

SLE:n hoidossa sallittuja lääkkeitä raskausaikana ovat hydroksiklorokiini, glukokortikoidit ("kortisoni"), atsatiopriini, siklosporiini ja takrolimuusi. Hoitosuosituksena on asetyylisalisyylihappo 100 mg ja harkinnalla pienimolekyylinen hepariiniheti raskauden alusta lähtien.

SLE voi hyvin harvoin aiheuttaa sikiölle tai vastasyntyneelle niin sanotun neonataalilupuksen, joka puolestaan voi aiheuttaa jo sikiövaiheessa sydämen johtumishäiriön ja sikiön harvan sykkeen. Raskauden aikana äidin autovasta-aineet saattavat läpäistä istukan ja aiheuttaa todennäköisimmin immunologisin mekanismein sikiön sydämeen johtoratavaurion raskausviikolla 18–24. Vaara on onneksi pieni, alle 1 %:n luokkaa. Tällainen lapsi voi tarvita pian synnyttyään sydämen tahdistimen.

Sjögrenin oireyhtymä ja selkärankareuma

Sjögrenin oireyhtymä (silmän side- ja sarveiskalvon ja suun kuivuminen sekä niveloireet) on nivelreuman jälkeen toiseksi yleisin systeeminen autoimmuunisairaus. Raskaus sinänsä ei vaikuta Sjögrenin oireyhtymän kulkuun.Sjögrenin oireyhtymässä saattaa esiintyä vasta-aineita, jotka voivat aiheuttaa sikiön sydämen täydellisen eteis-kammiokatkoksen kuten SLE:ssä. SS-A- ja SS-B-vasta-ainepositiivisen Sjögrenin syndroomaa sairastavan raskautta ja sikiön sydäntä on syytä seurata ultraäänitutkimuksella raskausviikolta 16 alkaen.

Selkärankareuma on nuorella aikuisiällä alkava reumaattinen sairaus, jossa tulehdusmuutokset esiintyvät tyypillisesti risti-suoliluunivelissä. Taudin aktiivisuus lisääntyy joka viidennellä raskausaikana ja puolella raskauden jälkeen, ja vain viidenneksellä potilaista selkärankareuma rauhoittuu raskauden aikana. Hoitona käytetään salatsopyriiniä ja tulehduskipulääkkeitä, joiden käyttöä raskauden viimeisellä kolmanneksella ei suositella.

Artikkelin pohjana on käytetty naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Mika Nuutilan kirjoittamaa tekstiä kirjassa Odottavan äidin käsikirja (Kustannus Oy Duodecim 2014).

Kirjallisuutta

  1. Malm H, Keski-Nisula L. Krooniset sairaudet ja raskaus. Lääkärin tietokannat / Lääkärin käsikirja [online; vaatii käyttäjätunnuksen]. Kustannus Oy Duodecim. Päivitetty 3.5.2022.
  2. Vääräsmäki M, Kaaja R. Perussairaudet ja raskaus. Kirjassa: Tapanainen J, Heikinheimo O, Mäkikallio K, toim. Naistentaudit ja synnytykset. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim 2019, s. 473–491.
  3. Sihvonen S, Pertovaara M. Reumasairaudet raskauden aikana. Duodecim 2019;135:257–64.