Millaisissa ympäristöissä puutiaiset elävät?
Vaikka pohjoisimmassa Suomessa on ilmeisesti vielä liian kylmä puutiaisille, ne eivät myöskään kestä liiallista kuivuutta tai kuumuutta, vaan mahdollisimman kostea ilma ja 5–25 °C:n lämpötila sopivat niille parhaiten. Niinpä puutiaisia on perinteisesti katsottu eniten olevan lehtometsien aluskasvillisuudessa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet niiden viihtyvän laajalti erilaisissa elinympäristöissä, myös varjoisissa havumetsissä, joista marjastaja tai sienestäjä voi puutiaisen saada vaatetukseensa. Puutiaiselle on tärkeätä, että sen elinalueelta löytyy riittävästi sopivaa ruokaa: mitä nuorempi puutiaisen vaihe (larvat tai nymfit), sitä pienemmästä eläimestä se yleensä ottaa aterian. Itse asiassa puutiaiset ovat niin riippuvaisia paikallisista ruoan lähteistä, että niiden esiintymisen ennustaminen pelkän kasvillisuuden perusteella ei liene ylipäänsä järkevää – lopulta esiintymispaikat määräytyvät lähinnä sen perusteella, missä sopivia isäntäeläimiä on tarpeeksi. Puutiaisia näyttäisi Suomessa olevan jostain syystä runsaimmin saaristo- ja rannikkoalueilla sekä sisämaassa järvialueilla.
Larvoilla ja usein nymfeilläkin on kohteenaan jyrsijöitä, hyönteissyöjiä, jäniksiä sekä lintuja, jopa matelijoita; aikuismuodot taas hakeutuvat yleensä isompiin eläimiin. Koska puutiaiset eivät juuri liiku niiltä sijoilta, joihin ovat edellisen veriaterian jäljiltä pudottautuneet, niitä tavataan usein esimerkiksi isojen eläinten kulkureiteiltä ja jyrsijöiden pesien läheisyydestä.
Miten puutiaiset havaitsevat kohteensa?
Suomessa tavattavilla puutiaislajeilla ei ole silmiä, vaan ne voivat aistia etujaloissaan olevilla hajuaistimilla kemiallisia yhdisteitä, kuten hiilidioksidia, ehkä myös joitain muita ns. hajumolekyylejä, joita eläimistä – myös ihmisistä – erittyy. Niissä voi olla myös yksilöllisiä eroja ihmistenkin välillä, ja jotkut ihmiset saattavat olla helpommin puutiaisten havaittavissa. Puutiaiset havaitsevat lisäksi tärinää, liikettä ja valoa. Tärinä-, liike- ja valoärsykkeet ovatkin luultavasti tärkeimpien ärsykkeiden joukossa, sillä puutiaisia voidaan säännöllisesti pyytää vetämällä lakanaa kasvillisuudessa, jolloin kemiallisia ärsykkeitä ei välttämättä juuri ole. Jos ilma on otollinen, puutiainen odottelee kasvin varrella tai lehtikarikkeessa valmiudessa, jotta se voisi tarttua mahdollisesti ohi kulkevaan isäntään.
Miten puutiainen lisääntyy? Miten pitkään puutiainen elää?
Puutiaisella on kolme erillistä vaihetta, joista jokainen tarvitsee veriaterian. Munasta kuoriuduttuaan se on kuusijalkainen toukka eli larva. Saatuaan veriaterian se voi kehittyä (samalla luoden nahkansa) kahdeksanjalkaiseksi nymfiksi, joka veriaterian jälkeen pystyy muuttumaan aikuiseksi naaraaksi tai koiraaksi. Aina muodonmuutoksen jälkeen puutiaisille kehittyy kova kitiinikuori. Nymfin sukupuolta ei ulospäin pysty havaitsemaan, mutta ilmeisesti nymfit, joista tulee naaraita, ovat hieman isompia. Aikuinen naaras ottaa noin sata kertaa painonsa suuruisen veriaterian ja pariteltuaan koiraan kanssa, munii noin 2 000–3 000 munaa. Parittelu voi usein tapahtua naaraan jo aloitettua ruokailun, ja koiras voi myös ottaa hieman vertakin kumppanistaan sukupuoliaktin aikana. Joskus isoa naaraspuutiaista vaikkapa koirasta irrottaessa pienempi koiraspuutiainen tulee mukana palloksi paisuneeseen naaraspuutiaiseen kiinnittyneenä. Puutiaiset eivät välttämättä ole uskollisia yhdelle kumppanilleen: on todettu, että yhden puutiaisnaaraan munille saattaa löytyä DNA:n perusteella pari kolmekin "isää".
Vaikka koko sykli voi lämpimämmässä ilmastossa tapahtua yhden kesän aikana, meillä pohjoisessa kehitys seuraavaan vaiheeseen tyypillisesti pitää taukoa talven yli. Tämän vuoksi puutiainen voi elää Suomessa 2–3-vuotiaaksi, ja joskus huomattavasti vanhemmaksikin. Yleensä puutiaisten kuolleisuus on suurta, jolloin naaraan munimista parista tuhannesta munasta kehittyy parisataa larvaa ja niistä selviää parikymmentä nymfiä ja viimein yksittäisiä aikuisia sukua jatkamaan.
Minkä kokoinen on puutiaisen muna?
Puutiaisen muna on noin puolen millimetrin läpimittainen.
Mistä puutiainen saa borrelian ja TBE-viruksen?
Nämäkin mikrobit ovat varmistaneet säilymisensä luonnossa monella tavalla. TBE-virus voi siirtyä munien mukana naaraalta seuraavaan sukupolveen larvoille. Tätä kutsutaan transovariaaliseksi siirtymiseksi. Borreliabakteereilla transovariaalista siirtymistä ei puolestaan juuri tunneta.
Tavallisinta on kuitenkin, että larva infektoituu ensimmäistä veriateriaa jyrsijästä tai linnusta ottaessaan, joko infektoituneen eläimen mikrobipitoisesta verestä tai lähellä olevasta aiemmin infektoituneesta nymfistä, jolloin mikrobi voi siirtyä suoraan puutiaisesta toiseen eläimen iholla.
Mikä puutiaismuoto on tartuttavin?
Periaatteessa kaikki muodot voivat tartuttaa TBE-viruksen. Sen sijaan larvat eivät nykykäsityksen mukaan kanna borrelioosia aiheuttavia bakteereita. Yleensä larvat saavat borreliainfektion vasta ensimmäisellä veriateriallaan. Nymfit ovat harvemmin borrelian kantajia kuin aikuiset, mutta toisaalta nymfejä on keskimäärin enemmän kuin aikuisia, ja siksi ihminen saa tyypillisesti tartunnan nymfivaiheen puutiaisesta – usein huomaamattaan.
Suomessa tavattavien puutiaislajien suhteen on eroja siinä, mikä kehitysvaihe tavallisesti infektoi ihmisiä. Puutiaisilla (Ixodes ricinus) nymfit ovat yleensä infektioiden taustalla. Taigapunkeilla (Ixodes persulcatus) puolestaan aikuiset yksilöt ovat pääasiallisia tartuntalähteitä.
Voiko sama puutiainen pistää monta kertaa? Voiko sama puutiainen munia monta kertaa?
Puutiaiset tarvitsevat kaksi veriateriaa kehittyäkseen aikuisiksi, joten ne nauttivat elämänsä aikana kaksi (koiraat) tai kolme (naaraat) suurta veriateriaa. Kussakin kehitysvaiheessa puutiainen yleensä ruokailee loppuun yhdessä ja samassa paikassa, jossa on aloittanut ja johon on tiukasti kiinnittynyt. Joskus harvoin puutiaisten ruokailu kuitenkin keskeytyy, esimerkiksi isäntänä toimivan eläimen raapiessa sen irti tai kuollessa. Tällöin irronnut puutiainen lähtee etsimään uutta veriateriaa, mikäli ei ehtinyt saada edellisestä ateriasta tarpeeksi ravintoa. Lisäksi koiraspuutiaiset ilmeisesti saattavat maistella useamman kerran verta, jopa naaraasta.
Naaraspuutiainen munii vain kerran isännästä pudottauduttuaan ja kuolee pian tämän jälkeen.
Jääkö puutiaisen jäljiltä sarjapistojäljet?
Yleensä tällaisessa tapauksessa ei ole kyseessä puutiaisen pisto vaan jonkin muun ötökän pisto (esimerkiksi lintukirpun).
Miten kauas puutiaiset liikkuvat?
Puutiainen ei liiku juuri mihinkään itse, yleensä vain ylös ja alas kasvin vartta ja alemmaksi maaperään kosteuden perässä. Eläimeen tarttuneena puutiainen voi isäntäeläimensä mukana siirtyä kuitenkin niin kauas kuin eläin jaksaa juosta tai lintu lentää muutamassa päivässä. Tällä tavoin puutiainen leviää uusille alueille, myös pienille luodoille ja saarille.
Voiko puutiaisen koosta päätellä, kuinka kauan se on ollut kiinnittyneenä – kuinka nopeasti se paisuu verta imiessään?
Puutiaisen ateriointi kestää yleensä vähintään muutaman päivän (kuva ). Aikuinen naaraspuutiainen ruokailee keskimäärin 7–8 vrk, jonka jälkeen puutiainen irrottautuu itse ja pudottautuu isännästään. On kuitenkin havaintoja, että puutiainen voi olla ihmisessä kiinnittyneenä selvästi kauemmin, kaksikin viikkoa. Aiempi altistuminen voi myös vaikuttaa. Kun puutiaisten annettiin ruokailla kaneissa, puutiaisen ateriointi piteni parilla päivällä, jos kyseessä oli kani, jota puutiaiset olivat aiemmin pistäneet. Tämä johtui puutiaisia vastaan kehittyneestä immuniteetista.
Naaraspuolinen puutiainen upottanut imukärsänsä ihmisen ihoon ja imenyt jo takaruumiiseensa hivenen sisältöä. Kuva: TYKS Sisätautiklinikan arkisto.
Larvojen ja nymfien ruokailu on nopeampaa ja kestää vain joitakin päiviä, nymfien ruokailu 3–5 päivää. Ensimmäisinä ateriointipäivinä puutiainen on vielä kohtalaisen litteä, mutta kasvu kiihtyy loppua kohti ja varsinainen nopea paisuminen palleroksi tapahtuu vasta ruokailuviikon lopussa. Periaatteessa puutiaisen koosta ja mittasuhteista voi suunnilleen arvioida kiinnittymisajan. Aterioidessaan naaraspuutiainen imee (tai "juo") kerralla noin puoli millilitraa verta. Osan (noin 2/3) nesteestä se palauttaa isäntään, ja ruokailun mittaan sen paino noin satakertaistuu.
Vaikuttaako ilmasto tai ilmastonmuutos puutiaisten esiintymiseen?
Lyhyt vastaus on "kyllä", mutta tämä vaatii hieman pidemmän selvityksen. Ilmastoon liittyvät tekijät rajaavat sekä puutiaisten (Ixodes ricinus) että taigapunkkien (Ixodes persulcatus) esiintymistä sekä etelässä että pohjoisessa. Puutiaiset voivat olla aktiivisia 5–25 °C:n lämpötilassa ja tarvitsevat kosteina pysyviä suojapaikkoja, joihin ne voivat vetäytyä kosteuttamaan itseään väijymispaikoiltaan. Välimeren seudut alkavat olla niille liian kuivia ja kuumia, ja ilmastonmuutos todennäköisesti kuivattaa näitä alueita entisestään. Esimerkiksi naaraspuutiainen elää yli kolme kuukautta 25 °C:n lämpötilassa, jos kosteus on 95 %, mutta kuolee 8 päivässä 70 % :n kosteudessa ja yhdessä vuorokaudessa täysin kuivassa ilmassa.
Liian kylmäkään ei ole hyväksi, sillä liian kylmässä ympäristössä puutiaiset eivät ehdi kehittyä veriateriansa jäljiltä seuraavalle kehitysasteelle, jolloin niiden mahdollisuudet selvitä hengissä talven yli romahtavat. Pohjoisessa puutiaisen esiintyminen rajoittuu kasvukauden mukaan. Esimerkiksi Ruotsissa puutiaisia esiintyy alueilla, joissa on lumipeite enintään 150 vrk tai kasvukausi vähintään 170 vrk. Puutiaisen esiintymisen pohjoisraja on viime vuosina kiertänyt Pohjanlahden ympäri lähellä rannikkoa (kuva ). Kosteuden ja lämpötilan vaihtelu paikallisesti vaikuttaa siis huomattavasti puutiaisten määrään ja esiintymiseen. Myös ajallisesti esiintyy vaihtelua. Sekä parin edellisen että käynnissä olevan kesäkauden sää – tarjolla olevien isäntäelinten lukumäärän ohella – vaikuttaa puutiaisten runsauteen.
Borreliaa levittävien Ixodes-puutiaisten levinneisyys.
Ilmastonmuutoksen seurauksena kasvukausi pitenee pohjoisempana, ja mikäli myös isäntäeläimiä esiintyy näillä uusilla alueilla tarpeeksi, puutiainen seuraa perässä. Puutiaishavaintoja on nykyään Suomessa selvästi pohjoisempaa (esim. Lapissa) kuin viimeksi 1950-luvulla tehdyssä puutiaisten esiintymistä järjestelmällisesti kartoittaneessa tutkimuksessa, jossa puutiaisen esiintymisen pohjoisraja kulki Kokkola–Ilomantsi-linjalla. Turun yliopiston biologian laitoksen käynnistämissä tutkimuksissa on saatu vuonna 2015 lisää tietoa puutiaisten maantieteellisestä esiintymisestä Suomessa kansalaisten tekemien puutiaishavaintojen perusteella (kuva ).
Puutiaishavainnot (Ixodes ricinus ja Ixodes persulcatus) Suomessa 2014.
Ilmaston lämpenemisen uskotaan olevan myös puutiaismäärien kasvun taustalla. Ei kuitenkaan ole selvyyttä siitä, ovatko määrien kasvuun vaikuttaneet enemmän lämpenemisen suorat vai epäsuorat vaikutukset. Suoriin vaikutuksiin lukeutuvat puutiaisten aktiivisuuskauden piteneminen keväisin ja syksyisin sekä nopeampi yksilönkehitys korkeampien lämpötilojen myötä. Näiden seurauksena on mahdollista, että puutiaisten tavallisesti noin 3 vuotta kestävä elinkierto on paikoitellen nopeutunut n. 1½ - 2 vuotta kestäväksi, lisäten merkittävästi niiden lisääntymispotentiaalia. Epäsuoriin vaikutuksiin puolestaan lukeutuvat ilmaston lämpenemisen vaikutukset puutiaisten isäntäeläimiin. Esimerkiksi vähenevät lumipeitteet eteläisessä Suomessa hyödyttävät monia puutiaisten kannalta tärkeitä isäntäeläimiä, kuten rusakoita, metsäkauriita ja valkohäntäpeuroja. Näiden eläinten kantojen kasvaessa myös puutiaisille saatavilla olevien veriaterioiden lähteiden määrä kasvaa, mikä parantaa puutiaisten todennäköisyyttä selvitä elinkaarensa päähän lisääntymään. Luultavasti sekä suorat että epäsuorat tekijät ovat määrien kasvun taustalla, ja voi olla alueellista vaihtelua sen suhteen, kummat niistä ovat merkittävämpiä.
Mistä johtuu, että puutiaisen välittämien tautien määrä on lisääntynyt?
Puutiaisvälitteisten tautien määrän havaitaan lisääntyvän, jos puutiaisten määrä lisääntyy, taudinaiheuttajia kantavien puutiaisten osuus kasvaa tai ihmisten kontaktit puutiaisten kanssa lisääntyvät, mutta myös jos tautien diagnostiikka paranee, jolloin aiemmin piiloon jääneet taudit tulevat havaituiksi ja rekisteröidyiksi. Puutiaisten määrä pohjoisessa on lisääntynyt ja joillakin alueilla taudin kierto helpottunut ilmastotekijöiden vuoksi (vrt. seuraava kysymys). Tämä kuitenkin on korkeintaan vain osa selitystä.
Puutiaisvälitteisten tautien diagnostiikka on parantunut. Puutiaisaivotulehdusta aiheuttava TBE-virus löydettiin jo 1930-luvulla, ja Suomessa tauti kuvattiin 1950-luvulla, joten puutiaisaivotulehduksen lisääntyminen esimerkiksi (ennen rokotuskampanjaa) Ahvenanmaalla, jossa tauti on vuosikymmeniä ollut hyvin tunnettu, ei selity parantuneesta diagnostiikasta. Kuitenkin monilla alueilla, joissa puutiaisaivokuumetta ei tiedetä olevan, ei myöskään muisteta epäillä puutiaisaivokuume- eli TBE-virusta keskushermostoinfektion aiheuttajaksi, ja osittain taudin lisääntyminen uusilla alueilla voikin olla vain seurausta siitä, että tautia ylipäänsä on ruvettu epäilemään ja etsimään. Borrelia burgdorferi bakteeri löydettiin vasta vuonna 1981 Yhdysvalloissa, ja lääkärien ja väestön keskuudessa tieto taudin oirekirjosta sekä diagnostiikka ovat vähitellen parantuneet. Tämä kasvanut tietoisuus sinänsä on lisännyt todettuja tapauksia.
On kuitenkin ilmeistä, että puutiaisten määrä ja paikoin myös taudinaiheuttajia kantavien puutiaisten osuus ovat lisääntyneet. Puutiaisten määrää on paikoin voinut lisätä pihojen ja peltojen pusikoituminen, elinympäristöjen pirstaloituminen tai peurojen ja supikoirien määrien lisääntyminen, joka lisää yleisesti puutiaiskantoja.
Myös lajiston yksipuolistuminen joillakin alueilla voi lisätä taudille sopivien isäntien osuutta luonnossa. Hyvin tutkittu esimerkki on Yhdysvalloista, jossa valkojalkahiiri muodostuu helposti pikkunisäkäspopulaation valtalajiksi, kun lajisto yksipuolistuu. Valkojalkahiiri ei osaa tai saa nypittyä puutiaisia hyvin iholtaan, ja lähes kaikki siinä ruokailleet puutiaiset saavat borreliainfektion. Opossumi sen sijaan nyppii puutiaiset hyvin pois, ja vain murto-osa siinä veriaterian saaneista puutiaisista saa borreliainfektion. Niinpä borrelian esiintyvyys puutiaisissa riippuu paljon mikrobin ja puutiaisen kannalta hyvien ja huonojen pikkunisäkäslajien suhteellisista osuuksista. Lajiston monimuotoisuus on tavallaan puskuri tautien leviämistä vastaan.
Joka tapauksessa ihmisten saamien taudinkantajapuutiaisten pistojen määrään vaikuttaa moni asia emmekä tiedä eri asioiden syistä ja seurauksista vielä tarpeeksi.
Lisääntyvätkö puutiaisvälitteiset taudit ilmastonmuutoksen myötä?
Puutiaisvälitteisiä tauteja ei tietenkään voi esiintyä ilman puutiaista, mutta taudeilla on kuitenkin myös muita ilmastoriippuvuuksia kuin vain se, pärjääkö niitä levittävä puutiainen. Mikrobien kiertoa puutiaisessa parantaa se, että puutiaisen nuorimmat sukupolvet, larva- ja nymfimuodot, ovat yhtä aikaa aktiivisina. Esimerkiksi jos molemmat ovat nälkäisinä ilman veriateriaa keväällä, niiden ruokailuaikataulu riippuu kevään nopeudesta. Larvat aktivoituvat, kun lämpötila nousee keväällä yli kymmenen asteen, ja nymfit jo noin viidessä asteessa, joten jos kevät tulee hitaasti, nymfit ehtivät ruokailla ennen larvoja. Jos kevätlämpötilat nousevat tarpeeksi nopeasti yli kymmeneen asteeseen, larvat ehtivät yhtä aikaa aterioimaan nymfien kanssa – tyypillisesti jyrsijöissä – ja tällöin mikrobit kiertävät helpommin puutiaissukupolvesta nuorimpaan. Tämä voi olla jopa edellytys eurooppalaisen puutiaisaivotulehdusmuodon kierrolle, mutta tällainen yhteissyönti lisää myös borrelian esiintymistä puutiaisissa. Joka tapauksessa puutiaisaivotulehdus on erityisen herkkä ilmaston muuttumiselle.
Ilmastotekijöiden muutos voi osittain selittää puutiaisaivokuumeen räjähdysmäistä lisääntymistä Baltian maissa 1990-luvulla. Viime vuosina puutiaisaivokuumetta on tavattu Suomessa uusilla alueilla ja yhä pohjoisempana. Keski-Euroopassa TBE:n esiintymisalueet ovat jatkuvasti siirtyneet ylemmäksi vuoristossa.
Puutiaisten ilmastoriippuvuuden muuttumisen arviointia Suomessa monimutkaistaa vielä se, että meillä esiintyy tavallisen eurooppalaisen Ixodes ricinus -puutiaisen lisäksi sen itäisempää sukulaista Ixodes persulcatusta eli taigapunkkia. Taigapunkki näyttää esiintyvän Suomessa pohjoisempana kuin puutiainen, ja on mahdollista, että kautta Siperian esiintyvä taigapunkki on kylmänkestävämpi ja viihtyy puutiaista pohjoisempana. Uusia puutiaislajeja, joilla on oma tautikirjonsa, voi levitä meille myös etelästä. Muun muassa Dermacentor reticulatus –puutiaislaji on 2010-luvulla levinnyt kohti pohjoista Baltian maissa.
Liikkuuko puutiainen vain pintaa pitkin, vai voiko se hypätä heinikosta esimerkiksi sienestäjään?
Ixodes-puutiainen nimenomaan "saalistaa" heinikossa ja odottaa ohi kulkevia nisäkkäitä korkeankin heinänkorren päässä tai sitten elelee havumetsän karikkeessa lähellä maan pintaa. Puutiaiset eivät hypi, mutta voivat periaatteessa pudottautua ja tarttua heinikosta ohikulkijaan. Yleensä puutiaiset kuitenkin tarttuvat ohi kulkevaan eläimeen kuin takiaiset, eivätkä vapaaehtoisesti pudottaudu ns. tyhjän päälle väijymispaikaltaan. Jotkin toiset puutiaislajit, kuten ruskea koirapunkki, taas "juoksevat" uhrinsa kiinni.
