Hyvinvointi laajimmassa merkityksessä viittaa siihen, mitä meillä on kun elämme elämää, joka on hyvää meille. Filosofit ovat pohtineet asiaa jo vuosituhansia. Jo Sokrates asetti etiikan peruskysymyksen: Miten meidän tulisi elää? Antiikin aikana tavallinen vastaus oli, että hyvää elämää olisi eudaimonia, mutta eri koulukunnilla oli erilaiset käsitykset siitä, mitä se tarkoitti. Epikuros puolusti näkemystä, että eudaimonia oli nautintoa, stoalaiset katsoivat, että se on hyveiden mukaista toimintaa, Aristoteles taas puolusti näkemystä, että se on hyveiden mukaista toimintaa suotuisissa olosuhteissa (Annas, 1993). Aristoteleelle kyse oli ihmisen ominaisluonnon toteuttamisesta, siis järjen mukaan elämisestä.
Filosofit ovat olleet varsin erimielisiä siitä, voiko filosofia ylipäätään antaa vastauksia siihen, mikä olisi hyvää elämää. Pitkä perinne länsimaisessa filosofiassa alkaen Platonista ja Aristoteleesta on uskonut filosofian menetelmien kykenevän tuottamaan vastauksia tähän kysymykseen (Kraut, 2008). Modernin filosofian piirissä kuitenkin hylättiin tuollaiset korkeat päämäärät. Thomas Hobbes (1588–1679) totesi: "Ei ole olemassa mitään finis ultimusta, lopullista päämäärää, eikä summum bonumia, korkeinta hyvää, joista vanhat filosofit puhuivat." Hobbesin mukaan filosofialla ei ole mitään yleispäteviä arviointikriteereitä ihmisten päämäärien arvostelemiseksi. Asenteesta tuli vallitseva modernissa filosofiassa. David Hume (1711–1776) totesi: "Lopullisia päämääriä ei voi koskaan perustella järjen avulla." Samassa hengessä John Stuart Mill (1806–1873) kysyi: "Mitä todisteita voimme antaa, että nautinto on hyvää?" ja vastasi, että ainoa testi jonkin asian haluttavuudesta on tosiasia, että sitä halutaan.
Bertrand Russellin (1872–1970) teos The Conquest of Happiness (1930) tutkii onnellisuuden ja onnettomuuden syitä. Hänen mukaansa ihmiset ovat onnettomia monista syistä: ei ole mitään, minkä takia elää, kilpailun, pitkästymisen, väsymyksen, kateuden, synnintunnon, kostoajatusten tai pelon vuoksi. Onnellisuus liittyy Russellin mukaan erityisesti "ystävälliseen kiinnostukseen ihmisiä ja asioita kohtaan." Russell katsoo, että mitä useammista asioista ihminen on kiinnostunut, sitä enemmän hänellä on aihetta onnellisuuteen. Toisena onnellisuuden tekijänä hän mainitsee tunteen, että tulee rakastetuksi. Kolmantena onnellisuuden tekijänä Russel pitää työtä, koska se estää pitkästymistä ja antaa onnistumisen mahdollisuuksia ja tarkoituksen tunnetta. Russell päättää tarkastelunsa siihen että onnellisuus vaatii ponnisteluja ja kovaa työtä. Se ei ole jotakin, joka vain putoaa syliimme kuten kypsä hedelmä, vaan se on ponnistelun tulos, mistä kirjan nimikin Onnen valloittaminen kertoo.
Myöhemmin 1900-luvulla John Rawls (1921–2002) esitti näkemyksen, joka pohjautuu jälleen antiikin filosofiaan: "Hyvää on ihmisen rationaalisen halun tyydyttäminen." Sillä hän tarkoitti, että henkilön hyvä määräytyy siitä, mikä on hänelle rationaalisin pitkän tähtäimen suunnitelma elämässä, mikäli olosuhteet ovat suotuisat. Ihminen on onnellinen, kun hän menestyy suunnitelmansa toteuttamisessa (Kraut, 2008).
Suomalaisen filosofin G. H. von Wrightin (1916–2003) teos Varieties of Goodness (1963/ 2001) sisältää erinomaista pohdintaa ihmisen hyvästä. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin suhteesta hän toteaa: "Hyvinvointi (jonkun olennon hyvä) on jollakin tavalla laajempi ja perustavampi käsite [kuin onnellisuus]."(Von Wright, 1963/2001, 150.) Wright kirjoittaa: "Voisin sanoa onnellisuudesta myös, että se on hyvinvoinnin täyttymys tai kruunu." Hänen näkemyksensä onnellisuuden ja hyvinvoinnin suhteesta on varsin samansuuntainen kuin tässä kirjassa.
Kaikki teoriat hyvinvoinnista pitävät mahdollisena, että ihminen voi erehtyä sen suhteen, mikä on hänelle hyväksi. Kraut toteaa:
"Subjektiivinen hyvinvointi on sopiva tutkimuskohde psykologialle, sillä se on mielentila. Mutta kun puhutaan objektiivisesta hyvinvoinnista, tullaan etiikan alueelle. Se on normatiivinen, eikä puhtaasti empiiristä toimintaa."
(Kraut, 2008)
Filosofinen kiistely hyvinvoinnin luonteesta jatkuu. Kirjassaan Well-Being: Its Meaning, Measurement and Moral Importance (1986) James Griffin yhdistää elementtejä objektiivisten listojen -teorioista ja halujen tyydyttämisen -teorioista. Hänen mukaansa hyvinvointia on sellaisten järkevien halujen tyydyttyminen, jotka ovat jotenkin osa ihmisen elämässä olevista tavoitteista.
L. W. Sumner (1999) taas kehittelee autenttisen onnellisuuden teoriaa, joka korostaa positiivista asennetta ja tyytyväisyyttä omaa elämää kohtaan. Richard Kraut nostaa teoksessaan What is Good and Why (2007) taas esiin kukoistamisen – toisin sanoen biologisesti määräytyneiden kykyjemme kehittämisen ja harjoittamisen – hyvinvoinnin teorian keskiöön aristoteelisessa hengessä.
Viimeaikaisista filosofeista parhaiten uuteen onnellisuustutkimukseen on kuitenkin perehtynyt Daniel M. Haybron (2008a; 2008b). Hän pitää ilman muuta selvänä, että hyvinvointi ei ole pelkästään psykologinen asia, vaan mielentilat muodostavat vain osan hyvinvoinnista. Hän katsoo, että hyvinvointimme riippuu siitä, millaista elämämme todella on, eikä vain sitä, miltä se näyttää. Jopa subjektiivisen hyvinvoinnin johtava tutkija Barbara B. Fredrickson on huomannut kukoistamisen olevan jotakin enemmän kuin onnellisuus:
"Kukoistaminen on enemmän kuin onnellisuus tai tyytyväisyys elämään. Totta, kukoistavat ihmiset ovat onnellisia. Mutta se ei vielä ole puoliakaan koko totuudesta. Hyvän olon lisäksi he tekevät hyvää – he lisäävät maailmaan arvoa.Ihmiset jotka kukoistavat ovat hyvin tiiviisti tekemisissä perheensä, työnsä ja yhteisönsä kanssa. Heitä ajaa tunne elämän tarkoituksesta: He tietävät miksi nousta ylös aamulla. Pyrkimys kukoistukseen on ylevä tavoite. Se ei ole vain itsensä tekemistä onnelliseksi. Kyse on siitä että tekee päivästään ja omasta elämästään arvokasta."
(Fredrickson, 2009, 17, käännös A. M.)
