Kun esikoiskirjani Pienistä pojista kunnon miehiä ilmestyi vuonna 1990, jouduin myrskynsilmään väittelemään siitä, kuinka paljon lapsen sukupuoli riippuu biologiasta ja anatomiasta ja kuinka paljon kasvatuksella on merkitystä. Kuvittelin naiivisti, että keskustelu laantuisi ajanoloon, mutta niin ei ole käynyt. Niin kutsuttu sosiaalisen konstruktion teoria on yhä voimissaan. Sen mukaan sukupuoli on "performanssi", jonka ainekset annetaan ulkomaailmasta. Lapsia kasvatetaan tieten tai tiedostamatta ammoisiin stereotyyppisiin rooleihin: pojat riehumaan ja tappelemaan, tytöt alistumaan passiiviseen söpöilijän osaansa. Seurauksena on ollut tarve vähentää tai poistaa kokonaan kaikki lapsen sukupuoleen viittaava. Isovanhemmillekaan ei kerrota, onko syntynyt lapsi tyttö vai poika, ja hänelle annetaan jokin sukupuolineutraali nimi, vaikkapa Aalto tai Ananas.
Sain syytöksiä tasa-arvolain vastaisesta toiminnasta, kun pidin esillä poikalasten kohtaamia kasvun ja kehityksen haasteita. Pyrkimys naisten ja miesten välisen tasa-arvon parantamiseen on heijastunut lastenkasvatukseen. On esitetty, että pikkupojat olisi ohjattava pois sankarileikeistä ja varsinkin lelupyssyjen käytöstä rauhanomaisempiin toimiin, hoivaamaan ja huolehtimaan, jotta heistä varttuisi moderneja, tasa-arvoisia isiä. Vaikka kannattaisi lämpimästi sukupuolten tasa-arvoa, näissä näkemyksissä on usein manipulatiivinen sävy, eräänlainen ei-uskonnollinen hurskas oikeaoppisuus. "Joku" määrittelee jossakin, miten on oikein ajatella ja mitkä asenteet ovat moderneja, mitkä taas taantumuksellisia.
Sosiaalisen konstruktion teoria on lyönyt itsensä läpi niin hyvin, että siitä on tullut immuuni niin sen kyseenalaistaville tutkimustuloksille kuin elävästä elämästä peräisin oleville kokemuksillekin. Silmäys koulumaailmaan ei tue ajatusta poikahegemoniasta. Pikemminkin pojat näyttäytyvät siellä ongelmakimppuina, ja osa heistä läpäisee peruskoulun rimaa hipoen. Tutkimukset osoittavat, että pojat hamuavat sukupuolelleen tyypillisiä leluja alle vuoden ikäisinä – siis ennen kuin edes tietävät olevansa poikia. Vastaavasti sikiökaudella mieshormoneille altistuneet tytöt eivät kiinnostu hoivaleikeistä.
Pojissa on herkkyyttä, lämpimiä tunteita, halua hoivata ja suojella. Vastaavasti tytöissä on valmiuksia johtajuuteen, vastuunottoon ja rajojen rikkomiseen. Sallivassa ilmapiirissä nämä ominaisuudet tulevat esille ilman pakkoa tai manipulaatiota. Ideologiaan perustuva ohjaaminen muuttaa lapsen silmänpalvojaksi, joka kieltää oman itsensä ja mukautuu ympäristön paineisiin. Seurauksena on sisäisen autonomian, "todellisen itseyden" menettäminen.
Entä jos poika haluaa pukeutua hameeseen päiväkotiin mennessään? Vaikka tavoitteena olisikin ympäristö, jossa kaikki kukat saavat kukkia, hameeseen puettu poika joutuu takuuvarmasti kiusatuksi päiväkodissa. Sen takia sanoisin hänen äitinään tai isänään, että pöksyt sopivat sinne hametta paremmin, ja kotona voi leikkiä vapaasti prinsessaa tai ballerinaa.
Välähdyksiä pojan elämästä
Lääkärivanhemmat julkaisivat alan lehdessä tapausselostuksen viisivuotiaasta pojastaan. Pojalla oli erikoislaatuinen oireyhtymä: hän sai virtsatessaan säännönmukaisesti yskänpuuskan. Huolestuneet vanhemmat perehtyivät tieteelliseen kirjallisuuteen, mutta eivät löytäneet ilmiölle mitään selitystä. Lopulta he tarkensivat anamneesia ja oireiden luonnetta pojalta itseltään. Lapsi selitti testaavansa isoveljeltä kuulemaansa teoriaa, että pissasuihku nousee korkeammalle, jos yskii samaan aikaan. Hän tutustui isoveljen työnohjauksessa pippeliinsä ja sen toimintaan. Tarina ei kerro, millaisia mielikuvia pojalla oli kokemuksistaan.
Eräs äiti kertoi pihapiirissä asuvasta variksesta, joka hyökkäili rajusti ikkunassa näkyvää heijastustaan kohti. Se jysähteli äkkiarvaamatta ikkunaan ja pelästytti asukkaita. Kerran äiti ja lapset olivat keskenään kotona, kun varis kopsahti ikkunaa vasten taistellessaan olematonta vihollista vastaan. Perheen viisivuotias poika pukeutui sankarin viittaan, otti käteensä muovimiekan ja meni pihalle häätämään pois häirikkölintua. Äiti katsoi ikkunasta liikuttuneena pientä urhoaan, joka tunsi tarvetta suojella kotia ja naisia tunkeilijoilta mahdollisesti testosteronin tai jonkin atavistisen syyn tähden. Aika vaikea on kuvitella, että tämä sankarin rooli olisi syntynyt kasvatuksen seurauksena.
Kirjailija Laura Honkasalo kirjoitti Vauva-lehteen (9/2005) jutun otsikolla "Siinäpä vasta villi poika". Hän oli ostanut kaksivuotiaalle pojalleen vauvanuken, jonka tarkoituksena oli tukea lapsen helliä ja hoivaavia puolia. Poika osasi lukea hyvin äitinsä ääneen lausumattomia toiveita. Hän otti nuken syliinsä, juotti sille vettä tuttipullosta ja vahti syrjäsilmällä, huomaako äiti varmasti hänen leikkivän "oikein". Jos äiti ei ollut paikalla, poika leikki jäteautolla tai lumiauralla.
"Jätenauto" oli kova sana meidänkin perheessä kun poikamme oli pieni. Hänellekin hankittiin nukke, joka nimettiin Eeroksi, vaikka sillä ei ollutkaan sukupuolelleen tyypillisiä anatomisia ominaisuuksia. Muistelin poikamme hoivanneen Eeroa, mutta vaimo päästi röhönaurun ja sanoi pojan lähinnä koputelleen Eerolla lämpöpattereita. Legot olivat levällään lastenhuoneen lattialla kaikkien käytettävissä: esikoistytär rakensi niistä muutaman kerran "toomin" jonka aina hajotti, mutta ei kajonnut legoihin sen koommin. Pikkuveli rakenteli legoilla vielä toisella kymmenellä ollessaan.
Kaikki pojat eivät mekasta, ja jotkut tytöt mekastavat. Pojat saavat tanssia ja tytöt rakennella. On herkkiä poikia ja rasavillejä tyttöjä. Meidän tehtävämme aikuisina ja kasvattajina on antaa heidän olla rauhassa ja kehitellä omaa persoonallisuuttaan tyttöinä tai poikina tarvitsematta pelätä ulkopuolista painostusta.
Seuraava Laura Honkasalon kuvaus (Lapsi ampuu äidin; Meidän perhe 3/2011) on loistoesimerkki siitä, miten lapsen asemaan asettuminen johtaa omien asenteiden muuttumiseen ja lapsen toiveiden ymmärtämiseen ja kunnioittamiseen.
"Olen aina ollut pasifisti. Lapsena kävin rauhanmarsseilla ja osallistuin tempauksiin maailmanrauhan puolesta. 1970 - 80-luvulla lapsia peloteltiin ydinsodalla ja vakuutettiin, että sodat loppuisivat, jos ihmiset vain päättäisivät elää rauhassa. Kun sain omia lapsia, oli itsestään selvää, että meille ei hankittaisi lelupyssyjä. Elämä esikoisen kanssa sai ajattelemaan asiaa toisin. Lapseni ei katsonut televisiota, vain muutamia rauhallisia dvd-elokuvia. Silti jostain tuli kuumeinen kiinnostus merirosvoihin. Parivuotiaana hän alkoi vaatia miekkoja ja pyssyjä, vaikkei osannut kunnolla puhuakaan. Tärkeintä ei ollut vihollisen tuhoaminen vaan varustautuminen. Hankin puumiekkoja ja tein lapselle asevyön, jossa oli paljon lenksuja. Lapsi keräsi kaikki aseensa asevyöhön ja sonnustautui merirosvoasuun.
Muistin, että kaikesta huolimatta olin itsekin leikkinyt sotaleikkejä Playmobil-nukeilla ja metsässä. Niistä seurasi syyllisyys ja häpeä. Jos aikuiset havaitsivat sotaisia leikkejä, seurasi saarna, joka saattoi käsitellä yhtä hyvin Vietnamin sotaa kuin Hiroshimaa. Se oli kauheaa.
Sallin pojilleni lelupyssyt. Leikissä mukana olevia saa ampua, ulkopuolisia ei. Realistisia leikkiaseita meille ei osteta. Yhdessä vaiheessa esikoiseni ampui lempileikissään äitiä, ja äiti kaatui koristen maahan. Päättelin, että hän käsitteli pelkojaan siitä, että äidille tapahtuisi jotakin. Kuopuksella oli tapana parivuotiaana kiertää kodin huoneet pistooli kädessä ja ampua kummitukset. Sen jälkeen saattoi rauhassa mennä nukkumaan. Usein tuntuu siltä, että pistooli vyöllä toimii puskurina lapsen ja aikuisten pelottavan maailman välillä. Olen ommellut kuopukselle Darth Vaderin viitan. Ymmärrän, miksi perheen pienin haluaa välillä olla universumin voimakkain, pahan valtias".
Voiko nainen ymmärtää koskaan poikia?
Viiden pojan ja yhden tyttären äiti kokee syyllisyyttä siitä, että ei ymmärrä poikien riehumista ynnä muita "poikaominaisuuksia". Niin, voiko nainen koskaan ymmärtää poikia ja miehiä, ja päinvastoin: pysyykö tyttöjen ja naisten maailma miehiltä ikuisesti salattuna? Näihin kysymyksiin alamme etsiä vastauksia taaperoiässä hiekkalaatikolla, jatkamme ihmettelemistä koulussa, sitten seurustelusuhteissa, avioliitossa ja lopulta vanhempina.
Ehkä niin on tarkoitus ollakin. Äidin kautta poika tutustuu naiseuteen ja saa siitä eväitä myöhempiin suhteisiinsa vastakkaiseen sukupuoleen. Poikaansa rakastava äiti näkee pojassa sekä omia ominaisuuksiaan että miehensä piirteitä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että ei itse koskaan ole ollut pieni poika eikä tajua, miksi poikien pitää aina kilpailla, riehua ja remuta ja muodostaa isoja poikakeräytymiä, joissa pidetään usein hauskaa, mutta joissa myös tyhmyys voi tiivistyä.
Jokaisessa pikkupojassa ei tietenkään piile minikokoinen duudson, eivätkä kaikki pojat riehu. "Tilastopoika" noudattaa kuitenkin pitkälti tuota stereotypiaksi kutsuttua mallia. Väitän, että kyse on ennen muuta biologiasta ja vähemmän siitä, että poikia ohjattaisiin kasvamaan raisuiksi, saati että heitä tuettaisiin olemaan piittaamatta muista. Tästä osoituksena ovat juuri kysyjän kuvaukset siitä, miten rasittavina pojat koetaan koulumaailmassa.
Pojat ovat poikia ja pysyvät sellaisina, mutta ei heidän koheltamistaan tarvitse loputtomiin sietää. Pidän termistä "sukupuolisensitiivinen", millä tarkoitetaan sitä, että tyttöjen ja poikien erot voidaan ottaa kasvatuksessa huomioon rakentavasti. Se on hyvien ominaisuuksien ottamista käyttöön ja ongelmallisten puolien kanavoimista hyvän palvelukseen. Jos pojat nahistelevat ja painiskelevat joka tapauksessa, siitä ei kannata saada migreeniä vaan järjestää touhulle aika, tila ja puitteet.
Pojat kokeilevat rajojaan ja hakevat voimakkaita elämyksiä. Kuusivuotiaan eskarilaisen äiti miettii, miten suhtautua poikansa edesottamuksiin. Poika on älykäs, osaavainen ja tulee toimeen muiden lasten kanssa, mutta menee helposti mukaan touhuihin, joista on tullut vahinkoja, ja jotka voivat olla vaarallisia. Monenlaisia rangaistuksia ja seuraamuksia on kokeiltu ilman pysyviä tuloksia. Asiaa mutkistaa vielä se, että eronneiden vanhempien ei ole helppo löytää konsensusta seuraamuksista.
Luulen, että rangaistusten tie on käyty loppuun. Niiden vaikutus on nykyisin vähäinen, ja ne muuttavat perheen ilmapiirin painostavaksi. Nyt olisi selviteltävä, mistä pojan impulsiivisuudessa on kysymys, eli hänelle pitäisi mielestäni tehdä psykologin ja lastenpsykiatrin arvio. Jotkut lapset tarvitsevat todella voimakkaita ärsykkeitä, jotta tuntuisi joltakin. Ehkä tämä nuorimies voisi hakea huimat elämyksensä vaikka jostakin rajusta liikuntalajista tai sirkuskoulusta?
