Rikkakasvien ja kasvitautien torjunta-aineissa ei nykyään ole kuluttajalle haitallisia aineita. Merkittäviä jäämäpitoisuuksia on todettu vain ulkomaisissa tuotteissa, ja niiden tarkka valvonta onkin paikallaan.
Torjunta-aineet ovat poikkeuksellinen kemikaaliryhmä siinä mielessä, että niitä käytetään elämän tuhoamiseksi. Tässä ne muistuttavat antibiootteja, penisilliinin avulla hävitetään tauteja aiheuttavia bakteereita aiheuttamatta myrkyllisyyttä sitä käyttävälle henkilölle. Tuotekehityksen tavoitteena on ollut mahdollisimman valikoiva vaikutus, niin että teho kohdistuisi vain esim. rikkakasveihin tai vain tuhohyönteisiin ilman haittoja ihmiselle ja ympäristölle. Monissa tapauksissa tässä on päästy hyvin pitkälle, kun elintoimintojen erot hävitettävän lajin ja suojattavien lajien välillä ovat tarpeeksi suuret.
Esimerkkejä ihmiselle turvallisista torjunta-aineista ovat kasvien fotosynteesiä estävät aineet. Tästä vaikutuksesta ei ole haittaa eläimille, koska niillä ei ole fotosynteesiä. Kuten kaikilla kemikaaleilla, näilläkin voi olla muita haittoja, jotka eivät millään lailla liity päävaikutukseen. Kaikissa tapauksissa ei valikoivaa myrkyllisyyttä ole onnistuttu kehittämään, ja siksi torjunta-aineisiin on suhtauduttava ammattitaidolla ja varovaisuudella, ja niiden käyttöä säädellään useassa eri vaiheessa.
Rikkakasvien torjunta-aineet (herbisidit)
Rikkakasvien torjunta-aineita käytetään pelto- ja puutarhaviljelyssä hävittämään rikkaruohoja ja metsänviljelyssä estämään ruohottumista ja pensaiden ylivaltaa etenkin havumetsäistutuksilla. Useita myrkyllisiä aineita on vuosien mittaan karsittu pois käytöstä. Nykyiset aineet eivät ole kovin myrkyllisiä, mutta niiden käyttö edellyttää kuitenkin hyvää ammattitaitoa ja tarkkaa ohjeiden noudattamista.
Rikkakasvien torjunnassa on erilaisia strategioita. Toisaalta käytetään valikoivia aineita viljelyn aikana, ja toisaalta sadonkorjuun jälkeen käytetään kaikkiin kasveihin vaikuttavia aineita. Esimerkiksi valikoivilla fenoksihappoherbisideillä voidaan hävittää leveälehtisiä rikkaruohoja viljapelloilta, koska heinäkasvit kestävät niitä. Glyfosaattia taas käytetään sadonkorjuun jälkeen hävittämään kaikki kasvit. Viljelyn jälkeen tapahtuva käyttö ei aiheuta seuraavan vuoden satoon merkittäviä jäämiä, koska esim. glyfosaatti sitoutuu maaperään ja hajoaa. Viljelyn aikana levitetyt rikkaruohomyrkyt levitetään alkukesällä, joten varoajat viljan korjuuseen ovat pitkät. Sääntöjen mukaan käytettyinä niistä jää vain merkityksettömiä jäämiä elintarvikkeisiin.
Glyfosaatti on varsin myrkytön epäselektiivinen herbisidi, ja siksi sen käyttö on yleistynyt. Sen pääsyä pohjavesiin on tutkittu, mutta glyfosaattia ei Suomessa pääse pohjavesien kautta merkittäviä määriä kuluttajalle. Ongelma on suurempi Keski-Euroopan tehoviljelyalueilla kuten Hollannissa. Viime aikoina on keskusteltu siitä, mitä aiheuttaa glyfosaattia kestävien kasvien, esim. sokerijuurikkaan, kehittäminen. Näiden viljelysten rikkaruohontorjunnassa voidaan glyfosaattia käyttää myös kasvukauden aikana, ja käyttömäärien mahdollisesti lisääntyessä on pelätty, että riski glyfosaatin siirtymisestä ihmiseen esim. pohjavesien kautta olisi suurempi. Riski kuluttajille ei kuitenkaan tältä osin näytä suurelta. Sokerijuurikkaan viljelyssä käytetty glyfosaatti häviää sokerin prosessoinnin aikana. Jos samaa tekniikkaa käytettäisiin vaikkapa porkkanoille, tiukempi säätely olisi paikallaan.
Glyfosaatti on nisäkkäille erittäin vähän myrkyllinen, ja sen vaikutus perustuu vain kasveissa esiintyvän entsyymin estoon. Sen osuus onkin koko ajan lisääntynyt ja on nyt noin puolet kaikista käytetyistä rikkaruohomyrkyistä. Hallinnossa glyfosaatti on aiheuttanut kiistoja, kun WHO:n syöpäinstituutin IARC:n työryhmä arvioi sen todennäköisesti syöpävaaralliseksi aineeksi vuonna 2016. IARC arvioi kuitenkin vain syöpävaaran olemassaoloa, ei sen voimakkuutta ja todennäköisyyttä (eli vaaraa, engl. hazard, eikä todennäköisyyden huomioon ottavaa riskiä, engl. risk). Eräät keskenään ristiriitaisista eläinkokeista viittaavat syöpäriskiin annoksilla, jotka ovat 0,1–3 % glyfosaattia eläinten rehussa. Tämä vastaisi ihmisellä kymmenien grammojen päiväsaantia. Ihmiset altistuvat kuitenkin vain noin mikrogramman eli miljoonasosagramman määrille. Niinpä EU:n ruokaturvavirasto EFSA onkin katsonut, että glyfosaatista ei ole riskiä ihmiselle.
Eniten keskustelua on herättänyt fenoksihappoherbisidien mahdollinen osuus eräiden kasvaimien kuten pehmytkudossarkooman ja lymfoomien synnyssä. Kyse on tällöin työympäristössä tapahtuvasta altistuksesta. Vaikka asiaa on selvitetty yli 30 vuotta, täyttä varmuutta ei ole saatu, mikä sinänsä osoittaa, ettei riski voi työaltistuksenkaan yhteydessä olla suuri. Kuluttajalle aiheutuvia riskejä näistä rikkakasvihävitteistä ei voi pitää merkittävinä. Vähäinen altistus voisi olla mahdollinen poimittaessa marjoja tai sieniä äskettäin käsitellyltä vesakontorjunta-alueelta tai lasten altistus pihanurmikon voikukkien hävittämisen jälkeen. Myrkyttömät sulfonyyliureaherbisidit ovat korvanneet fenoksihappoherbisidejä markkinoilla, näiden annokset ovat vain muutamia grammoja hehtaarille.
Useiden maahan levitettävien hyvin vähän myrkyllisten rikkaruohomyrkkyjen syöpäriskistä ja kilpirauhasen toimintaa häiritsevistä ominaisuuksista on takavuosina keskusteltu. Näitä käytetään aivan kasvukauden alussa, joten merkittäviä jäämiä elintarvikkeisiin niistä ei jää.
Kasvitautien torjunta-aineet
Fungisideissa eli sienitautien torjunta-aineissa on ollut aikaisemmin käytössä myrkyllisiä ja ravintoketjussa kertyviä erittäin ongelmallisia aineita kuten orgaanisia elohopeayhdisteitä. Tällaisia ei enää ole Suomessa markkinoilla, ja lisäksi useimpien nykyisten fungisidien välitön myrkyllisyys on erittäin vähäinen (esim. tappava annos rotalla useita grammoja eläimen painokiloa kohti). Mahdollisiksi riskeiksi jäävätkin kasvaimia aiheuttavat ominaisuudet sekä hormonitoimintoja (lähinnä kilpirauhasen toimintaa) häiritsevät ominaisuudet. Mahdollisia jäämien kannalta olennaisia tuotteita ovat ulkomailta tuodut hedelmät sekä kotimaisetkin omenat ja mansikat, jotka ovat alttiita sienitaudeille ja käsitellään sen takia suhteellisen lähellä sadonkorjuuta. Tuontihedelmät saatetaan käsitellä myös kuljetusta varten.
Syöpäriskin suhteen on tutkittu ja epäilty erityisesti ditiokarbamaatteja (mm. manebi, sinebi, mankotsebi). Niiden akuutti myrkyllisyys on erittäin vähäinen, mutta eräät niistä aiheuttavat epämuodostumia koe-eläimille ja niiden mahdollinen hajoaminen syöpää aiheuttaviksi aineiksi on pitänyt yllä huolta niiden syöpävaarallisuudesta, jota ei ole kuitenkaan voitu selkeästi osoittaa. Jäämäkontrollin avulla altistus on syytä pitää mahdollisimman pienenä.
EU:ssa hedelmien pintakäsittelyaineita säädellään lisäainemääräyksillä. Sallitut vahamaiset pintakäsittelyaineet ovat eläinkunnasta (kuten mehiläisvaha), kasvikunnasta (kuten kandelillavaha), tai synteettisiä (sallittuja vahoja ovat hapetettu polyeteenivaha ja mikrokiteinen vaha). Eräitä torjunta-aineita käytetään myös tuontihedelmien pintakäsittelyaineina.
Johtopäätökset torjunta-aineista
Torjunta-aineissa on aineryhmän luonteesta johtuen hyvinkin toksisia ja haitallisia aineita, joten tiukka ennakkokontrolli, ammattitaitoinen käyttö ja tehokas valvonta ovat tarpeen. Nämä ovat toisaalta taanneet sen, että tämä kemikaaliryhmä ei kuulu kaikkein ongelmallisimpiin. Saanti on alle prosentista muutamaan prosenttiin hyväksytystä päiväsaannista. Siksi niistä ravinnon kautta aiheutuvat terveysriskit eivät ole Suomessa merkittäviä.
Suurimmat altistukset tulevat tuontitavaroissa olevista aineista, mm. homeentorjunta-aineista ja pintakäsittelyaineista. Maailmankaupan vapautuessa on jäämätilannetta tarkasti seurattava, koska monissa maissa torjunta-aineiden käyttö on huomattavasti laajempaa ja huonommin kontrolloitua kuin Suomessa. Jo nyt yli 90 % torjunta-ainejäämistä tulee ulkomaisista tuotteista.
