Onnellisuuden määritteleminen on osoittautunut varsin hankalaksi. Esimerkiksi positiivisen psykologian edustajat välttelevät ottamasta kantaa asiaan, ja toisaalta filosofien kiinnostus koko onnellisuuden tutkimukseen on ollut viime vuosikymmeninä laimeaa. Sanalla on useita merkityksiä. Jo suomen kielen sanat onni (merkityksessä luck) ja onnellisuus (merkityksessä happiness) aiheuttavat usein sekaannusta. Filosofi Daniel Haybronin mukaan pääosa onnellisuustutkimuksesta on asetettavissa osaksi kahta erillistä tutkimusperinnettä: Psykologinen onnellisuus ja onnellisuus kukoistamisena tai hyvinvointina.

Psykologisen onnellisuuden merkitys on korostunut viimeaikaisessa positiivisen psykologian onnellisuustutkimuksessa (Fredrickson, 2009). Puhutaan subjektiivisesta hyvinvoinnista (subjective well-being, SWB, Diener, 1984). Psykologinen onnellisuus on käytössä, kun puhutaan onnen tunteesta ja viitataan tietynlaiseen mielentilaan. Haybronin (2008b) mukaan se on myös tavallisin sanan onnellisuus käyttötapa arkikielessä. Dienerin kehittämässä SWB-testissä (Diener ym. 1985) muutetaan onnellisuuden käsite tieteellisesti mitattavaan muotoon niin, että se koostuu kolmesta osatekijästä:

1) paljon positiivisia tunteita,

2) vähän negatiivisia tunteita ja

3) suuri tyytyväisyys omaan elämään.

Psykologinen onnellisuus siis korostaa onnellisuuden subjektiivisuutta ja arvovapaata mitattavuutta. Se nojaa vahvasti hyvinvoinnin ymmärtämiseen osana hedonistista perinnettä (Kesebir, Diener, 2008: 118). Nykyfilosofeista se on hakenut oikeutusta lähinnä Wayne Sumnerin (1999) teoriasta, jossa onnellisuus nähdään yksilön reaktiona omaan elämäntilanteeseensa sellaisena kuin hän sen itse näkee. Siitä lähtökohdasta on kasvanut valtava 2000-luvun subjektiivisen onnellisuustutkimuksen haara, jonka käynnistivät muun muassa Ed Diener ja Martin Seligman. He puolustavat tutkimuskohteen rajausta seuraavasti:

" ...me uskomme… että subjektiivinen ja eudaimoninen hyvinvointi ovat riittävän lähellä toisiaan. On järkevää käyttää subjektiivista hyvinvointia edustamassa hyvinvointia, vaikka yhteensopivuus ei olekaan täydellistä. On myönnettävä, että nykyinen empiirinen psykologinen tutkimus ei voi suoraan vastata antiikin filosofian kysymykseen mikä olisi hyvää elämää. Subjektiivisen hyvinvoinnin tutkijoina toivomme, että voimme vastata tähän kysymykseen epäsuorasti valottamalla hyvän elämän välttämätöntä ehtoa – nimittäin, subjektiivista hyvinvointia."

(Kesebir, Seligman, 2008: 119, käännös A. M.)

Todellakin edellisessä on järkeä, jos vain muistetaan nämä subjektiivisen hyvinvoinnin tutkimuksen rajoitukset. Näin myös kilpailevan eudaimonistisen onnellisuustutkimuksen edustajat toteavat:

"…jos henkilö elää eudaimonian mukaisesti hän kokee myös välttämättä hedonista nautintoa; kaikki hedoninen nautinto ei kuitenkaan ole peräisin eudaimonian mukaisesta elämästä."

(Deci, Ryan, 2008: 3)