Legioonalaistauti eli legionelloosi on kuumetauti, johon yleensä liittyy keuhkokuume. Taudin aiheuttaa luonnonvesissä elävä, Suomessakin yleinen bakteeri. Yleisin tautia aiheuttava laji on (Legionella pneumophila). Tämä bakteeri löydettiin vasta vuonna 1976, kun se aiheutti Philadelphiassa Yhdysvalloissa keuhkokuume-epidemian isossa hotellissa sotaveteraanien (American Legion) kokouksessa. Bakteeri levisi hotellin ilmastointilaitteiden välityksellä. Bakteerin myöhäinen löytyminen johtuu siitä, että sitä ei saada kasvamaan tavallisella bakteeriviljelyllä.

Legionellaa on kaikkialla maailmassa sekä luonnonvesissä että vesialtaissa. Bakteeri hyötyy korkeasta veden lämpötilasta ja se kestää yli 50 °C:n lämpötilaa. Siten se säilyy hengissä vesijohtojärjestelmissä, jos vettä ei kuumenneta riittävästi. Legionelloosi on kuuluisa juuri hotellien tai kylpylöiden vesijärjestelmien, kuten ilmastointilaitteiden, välityksellä syntyneistä epidemioista. Epidemioita ovat aiheuttaneet myös muun muassa suihkut, porealtaat ja kukkanäyttelyiden suihkulähteet. Euroopan suurimmissa epidemioissa Espanjassa vuonna 2001 ja Portugalissa vuonna 2014 oli varmistettuja tapauksia 449 ja 377. Molemmissa epidemioissa tartunnan lähteenä oli jäähdytystorni.

Legionelloosi on harvinainen tauti. Sairaalahoitoa vaatineista keuhkokuumeista 2–5 % on legionellojen aiheuttamia. L. pneumophila -lajin seroryhmä 1 on yleisin taudinaiheuttaja. Muut seroryhmät ja muut Legionella-lajit voivat aiheuttaa esimerkiksi sairaalalähtöisiä hoitoon liittyviä infektioita. Usein potilailla on immuunipuutos.

Suomessa todetaan vuosittain 10–40 legionellakeuhkokuumetta.

Legionella-bakteeri lisääntyy lämpimän veden järjestelmissä. Kun ihminen hengittää ilmaa, jossa on pieniä vesipisaroita tai vesiaerosolia, bakteeri voi päästä hengitysteihin. Jos bakteeri pääsee alas keuhkoputkiin asti ja sieltä kudoksiin, syntyy infektio. Vettä juomalla tartuntaa ei saa, koska veden on päästävä keuhkoihin pieninä pisaroina. Legionelloosi ei tartu eläimistä eikä myöskään ihmisestä toiseen. Muista legionelloista poiketen L. longbeachae tartunnat liittyvät pääasiallisesti multaan. Tässä tapauksessa taudinkuva on haavainfektio.

Tartunnalle altistuneista vain 5 % sairastuu keuhkokuumeeseen. Riskiä sairastua legionella-keuhkokuumeeseen ja taudin vakavuutta lisäävät korkea ikä, immuunipuute, krooninen keuhkosairaus, tupakointi ja diabetes. Miehet sairastuvat naisia herkemmin. Lapsilla tauti on harvinainen; vain 1 % sairastuneista on lapsia.

Aika tartuntahetkestä oireiden alkamiseen on lyhyt, yleensä 2–5 päivää, pisimmillään pari viikkoa. Legionella-keuhkokuumeen ensimmäinen oire on yleensä kuume lihas- ja päänsärkyineen. Tätä seuraa päivän parin päästä kuiva yskä. Vielä tässä vaiheessa tauti muistuttaa enemmän influenssaa kuin bakteerikeuhkokuumetta. Jos tauti etenee vakavaksi, jo 5–7 päivän kuluttua oireiden alusta alkaa ilmetä hengenahdistusta. Viimeistään tämä vie sairastuneen lääkäriin. Legionella-infektioon liittyy useammin (neljäsosalla) vatsakipua ja ripulia kuin muihin keuhkokuumeisiin. Vaikeimmissa taudeissa myös sekavuus on tyypillinen oire. Sairauteen kuolee antibioottihoidosta huolimatta 5–10 % sairastuneista. Tosin monella, jolla sairaus johtaa kuolemaan, on infektiopuolustusta heikentävä sairaus.

Legionella-infektion toinen, harvinaisempi, muoto on pelkkä korkeakuumeinen tauti lihas- ja päänsärkyineen ilman että syntyy keuhkokuumetta. Tätä taudin muotoa kutsutaan Pontiac-kuumeeksi. Se johtuu ilmeisesti legionellabakteerin veteen tuottamasta myrkystä eikä siitä, että bakteeri itse olisi päässyt kudoksiin. Pontiac-kuumeen oireet alkavat jo muutamassa tunnissa tai päivässä altistumisesta. Tämä tautimuoto paranee itsestään ilman antibioottia.

Kuumetaudin aikaisessakin vaiheessa veren C-reaktiivisen proteiinin (CRP) pitoisuuden perusteella voidaan päätellä, onko kyse todennäköisemmin bakteeri- kuin virusinfektiosta ja onko tautia siis syytä hoitaa antibiootein. Legionelloosissa yskän alettua keuhkoihin tulee aikaisin röntgenkuvassa nähtävät tulehduspesäkkeet. Se, että keuhkokuume on legionellan aiheuttama, selviää virtsasta tutkittavan legionella-bakteerin rakenteen (antigeenin, toteaa L.pneumophila seroryhmä 1:n) osoittamisella tai geenimonistustestillä(PCR-testi). Yleisimmin käytetyllä PCR-testillä voidaan tutkia samanaikaisesti useiden keuhkokuumetta aiheuttavien bakteereiden esiintymistä alahengitystienäytteissä. Tämä onnistuu yleensä heti taudin alussa. Jälkikäteen saadaan vastaus ysköksestä tehdystä legionellan viljelystä tai toteamalla veressä vasta-aineiden lisääntyminen (viive oireen alusta 2–9 viikkoa). Hoitopäätös legionellaan tepsivällä antibiootilla tehdään jo sillä perusteella, että tautia pidetään bakteeritautina ja sairastumista on edeltänyt ulkomaanmatka, hotelliyöpyminen tai kylpyläkäynti.

Antibioottihoito vaikuttaa nopeasti vointiin ja vähentää ratkaisevasti vakavan taudin riskiä. Toisin kuin keuhkokuumeen hoidossa yleensä, penisilliini tai kefalosporiinit eivät tepsi, vaan parhaan tehon antavat makrolidiantibiootit ja fluorokinolonit. Antibioottihoito kestää 10–14 vuorokautta. Legionella-keuhkokuumetta sairastavaa hoidetaan yleensä muutaman päivän ajan sairaalassa mahdollisen hengitysvajauksen tai muun vakavan taudinkäänteen havaitsemiseksi. Pontiac-kuume paranee muutamassa päivässä itsestään, eikä antibiootti vaikuta taudin kulkuun.

Kun aikuinen sairastuu korkeaan kuumeeseen (38,5 °C tai enemmän) eikä tähän ole selvää syytä tiedossa (esim. nuhakuume tai influenssa) ja lisäksi yleisvointi heikkenee tai hengittäminen on raskasta, lääkärissä käynti on aiheellinen heti oireiden alettua. Erityisesti legionelloosia tulisi epäillä, jos on yöpynyt hotelleissa tai käynyt kylpylässä edeltävän viikon aikana. Viimeistään, jos kuumetautiin liittyy selvä hengenahdistus tai sekavuutta, lääkäriin on syytä lähteä viivytyksettä.

Legionelloosiin ei ole rokotetta, eikä aiemmin sairastettu legionelloosi suojaa uudelta taudilta. Matkailija ei voi itse vähentää sairastumisen riskiään esimerkiksi hotellin valinnalla, paitsi valitsemalla hotellin, jossa ei ole koneellista ilmastointia. Lämmitettyjen altaiden, erityisesti porealtaiden, välttäminen pienentänee infektion riskiä, mutta huomioiden taudin harvinaisuuden "hinta" voi lomalaiselle olla turhan kova.

Vesijärjestelmien turvallisuus taataan riittävällä käytöllä sekä asianmukaisilla huolto- ja puhdistustoimilla. Lämpimän käyttöveden tulisi olla vähintään 50–55 °C mutta mieluummin 55–60 °C ja kylmän veden riittävän kylmää (alle 20 °C). Myös runsaalla kloorin käytöllä saadaan legionella häviämään esimerkiksi uima-altaista.

Jokaisen legionelloosi-tapauksen kohdalla pyritään ympäristönäyttein etsimään tartunnan alkuperä, usein vesilähde, uusien tapausten estämiseksi.