Yleistä

Syömishäiriöt alkavat yleensä nuoruusiässä tai nuorena aikuisena, mutta sairastuminen voi tapahtua myös lapsuudessa tai myöhemmin aikuisiässä.

Keskeistä on poikkeavan syömiskäyttäytymisen lisäksi psyykkisen, fyysisen tai sosiaalisen toimintakyvyn häiriintyminen. Suhde omaan kehoon, sen kokoon, muotoon ja painoon on vääristynyt. Päivittäisistä ajatuksista suurin osa liittyy syömiseen, liikunnan määrään ja laatuun ja painoon. Tämä aiheuttaa usein suurta ahdistusta ja vaikeuttaa arkea. Syömishäiriöoireiluun ei aina liity havaittavissa olevaa poikkeavaa painon tai liikunnan muutosta, minkä takia ongelma voi jäädä havaitsematta.

Syömishäiriötä voidaan kuvata kirjohäiriönä. Niillä on keskenään yhteisiä piirteitä ja toisaalta vaikeusaste vaihtelee lievästä, itsekseen tai pienellä tuella ohimenevästä oireilusta kroonistuviin, henkeä uhkaaviin tiloihin. Syömishäiriöitä ovat mm. laihuushäiriö (anorexia nervosa), ahmimishäiriö (bulimia nervosa) ja ahmintahäiriö (BED eli binge eating syndrome). Syömishäiriöiden diagnostisissa kriteereissä kuvataan kunkin häiriöryhmän keskeiset piirteet. Vaikka henkilö ei täyttäisikään kaikkia näitä kriteereitä, voi hänellä olla merkittäviä ongelmia syömiskäyttäytymisessä, liikunnassa ja syömishäiriölle tyypillisiä ajatuskulkuja. Tällöin on kyse epätyypillisestä tai tarkemmin määrittämättömästä syömishäiriöstä. Uutena ryhmänä kuvataan voimakkaasti rajoittunut ja valikoiva syömishäiriö (ARFID), joka voi johtaa vakavaan alipainoisuuteen.

Syömishäiriöiden oireet

Yhteistä eri syömishäiriöille on, että syömiseen liittyvät ajatukset ja syömiskäyttäytyminen alkavat hallita ja rajoittaa arkielämää. Siihen liittyy yleensä voimakas lihomisen ja painon nousun pelko ja negatiivinen kokemus omasta kehosta, persoonallisuuden vaativuus ja perfektionismi sekä itsetunnon ongelmat. Vaikeus tunnistaa ja tuoda esiin omia tunteitaan voi johtaa ns. tunnesyömiseen.

Laihuushäiriö havaitaan helpommin, mikäli siihen liittyy voimakas painon lasku. Ahmimishäiriö ja ahmintahäiriö jäävät helpommin huomaamatta. Henkilö voi peittää oksentelua ja ahmimista, ne koetaan usein hävettäviksi ja niistä on vaikeaa puhua.

Erona muihin syömishäiriöihin ARFIDiin ei kuulu kehonkuvan vääristymää tai lihomisen pelkoa. ARFIDissä on kyse haluttomuudesta syödä. Tietyt ruuan ominaisuudet rajoittavat syömistä, aistiherkkyydet voivat vaikuttaa tai esimerkiksi tukehtumisen pelko. AFRID liittyy usein neuropsykiatrisiin häiriöihin (ADHD, autisminkirjo). Kyse ei ole normaalista tiettyyn ikävaiheeseen liittyvästä lapsen valikoivuudesta syömisessä. ARFID voi johtaa vakavaan alipainoisuuteen ja sosiaalisen toimintakyvyn laskuun.

Lasten ja nuorten syömishäiriöt eroavat toisistaan: lapset harvemmin ahmivat ja oksentavat, lasten painonlasku on usein nopeampi ja lasten kohdalla poikien osuus on suurempi kuin nuoruusiässä.

Syömishäiriöiden esiintyminen

Suurin osa sairastuu ennen 25 vuoden ikää. Syömishäiriöön voi kuitenkin sairastua myös lapsuusiässä tai myöhemmin aikuisuudessa. Tutkimusten mukaan joka kuudes nainen ja joka neljäskymmenes mies on sairastanut syömishäiriön varhaisaikuisuuteen mennessä. Syömishäiriöitä esiintyy tutkimusten mukaan merkittävästi enemmän naisilla kuin miehillä, mutta mahdollisesti miesten syömishäiriöt jäävät tunnistamatta ja peittyvät esimerkiksi ylenpalttiseen liikuntaan tai kehon muokkaamiseen. Miehillä hoitoon hakeutumisen kynnys voi olla myös suurempi kuin naisilla, koska syömishäiriöt usein koetaan enemmän naisten ongelmiksi.

Suuri osa syömishäiriöistä jää havaitsematta. Tutkimusten mukaan vain noin 1/3 syömishäiriöistä kärsivistä ihmisistä on hoidon piirissä. Ahmintahäiriö on yleisin ja tutkimusten mukaan jopa 1/5 ylipainoisista kärsii tästä. Ylipainoon ja lihavuuteen liittyvä syömishäiriö voi jäädä havaitsematta terveydenhuollossa. Nuoruusiässä epätyypilliset, ns. osittaiset syömishäiriöt ovat yleisempiä kuin tyypilliset muodot. COVID-19-pandemian aikana syömishäiriöt ovat lisääntyneet merkittävästi. Tämän on nähty liittyvän mm pandemiaan aiheuttamiin rajoituksiin ja siitä seuraavaan eristäytymiseen ja yksinäisyyteen ikätoverisuhteissa. Jo ennen pandemiaa syömishäiriöstä kärsivien oireilu on pandemian aikana vaikeutunut.

Syömishäiriön syntyyn vaikuttavia tekijöitä

Syömishäiriöiden tausta on monitekijäinen. Syömishäiriöön altistaa ihmisen perimä, persoonallisuuden piirteet, itsetuntoon liittyvät ongelmat, yhteiskunnalliset tekijät ja ympäristöön liittyvät tekijät. Syömishäiriön alkuun vaikuttaa ns. laukaisevia tekijöitä (mm. nuoruusiän kehitykseen liittyvä kehon muutos ja kypsyminen, kiusaamiskokemukset erityisesti kehoon liittyen). Osalla syömishäiriö voi alkaa pyrkimyksestä sinänsä myönteisiin elämäntapamuutoksiin liittyen ruokavalioon ja liikuntaan (esim. liikunnan lisääminen, ns. herkkulakot). Tietyt harrastukset, joissa oman kehon koolla on merkitystä voivat altistaa syömisongelman syntyyn. Positiivista kehonkuvaa tukeva ympäristö niin kotona, koulussa kuin harrastuksissa suojaa syömishäiriön synnyltä.

Syömishäiriön kulku

Syömishäiriöt kestävät keskimäärin 7 vuotta. Osa toipuu nopeasti ja osalla sairaus voi kestää vuosia tai kroonistua. Kuolleisuus on kaikissa syömishäiriöissä kasvanut huolimatta siitä, että terveydenhuollon kyky tunnistaa syömishäiriöt on parantunut ja uusia hoitomenetelmiä on kehitetty viimeisen 30 vuoden aikana. Syömishäiriön aikana potilas voi liikkua eri häiriöiden välillä (esimerkiksi laihuushäiriöön sairastuneista n ½ sairastuu ahmimishäiriöön toipumisen aikana).

Milloin hoitoon

Syömishäiriö voi pysyä pitkään salassa ja hoitoon hakeutumista voi vaikeuttaa pelko siitä, ettei oma oireilu ole riittävän vaikeaa. Mikäli ihminen itse tai läheinen huomaa syömiseen tai painon hallintaan liittyvän haitallisia tai huolta tuottavia ajatuksia tai käyttäytymistä, on asia syytä ottaa avoimesti puheeksi. Huoli voi syntyä syömistottumusten muuttumisesta, laihtumisesta (paino laskee tai ei nouse pituuskasvun aikana) tai hallitsemattomasta painon noususta, yksinsyömisestä, oksentelusta, liikkumistottumusten voimakkaasta muutoksesta tai kuukautishäiriöistä.

Tilanteen arvioon on hyvä hakeutua perusterveydenhuoltoon (koulu/opiskelu/työterveys tai terveyskeskus). Perusterveydenhuollon tehtävänä on poissulkea muut mahdolliset sairaudet ja tutkittava tarkemmin, onko mahdollisesti kyseessä syömishäiriö.

Varhainen tunnistaminen ja riittävän tiivis alkuvaiheen apu ja hoito parantaa ennustetta. Netistä on saatavilla SCOFF seulontamittari, jonka mukaan jo yksi positiivinen kohta voi viitata syömisongelmaan. Mielenterveystalon nettisivustoilta löytää informaatiota syömishäiriöistä, niiden tunnistamisesta ja hoidosta. Suomessa toimii aktiivisesti Syömishäiriöliitto, jolla on alueellisia toimistoja ja paljon informaatiota sisältävät nettisivut. Lievissä syömishäiriöissä perusterveydenhuollon apu voi olla riittävä, mutta pitkittyneissä, vakavissa tilanteissa tarvitaan erikoissairaanhoidon apua.

Syömishäiriöiden hoito

Syömishäiriöstä toipumista auttaa merkittävästi ajoissa hoitoon ja avun piiriin hakeutuminen. Laihuushäiriön, ahmimishäiriön ja ahmintahäiriön hoidosta on tarkemmat kuvaukset. Erityisesti ahmimishäiriöön on kehitetty myös itsehoito-oppaita. Syömishäiriöissä nähdään heti sairauden alussa tärkeänä perheen ja läheisten mukaantulo ja hoitoon on kehitetty ns. perhepohjainen työskentely.

Syömishäiriöiden hoidossa on tarpeen huomioida sekä fyysisen että psyykkisen hoidon tarve. Hoito toteutetaan pääasiallisesti avohoidossa. Alkuhoito keskittyy ravitsemustilan korjaamiseen. Hoidossa tarvitaan lisäksi ravitsemusterapiaa, ja moni hyötyy psykofyysisen fysioterapian keinoista kehonkuvan normaalistamiseksi ja ahdistuksen hallitsemiseksi. Ihmisen oma valmius paranemiseen ja syömis- ja liikkumiskäyttäytymisen muutokseen on tärkeää. Tähän tarvitaan usein vahvaa tukea motivaation herättämiseen ja ylläpitämiseen.

Alkuvaiheen hoidossa perheen ja läheisten kanssa tehtävä yhteistyö on tutkimusten mukaan toipumista eteenpäin vievää. Perhe on tärkeä voimavara hoidossa ja kaikki perheenjäsenet tulisi ottaa huomion hoidossa. Syömishäiriö voi vaikuttaa tärkeisiin läheissuhteisiin. Akuutin tilanteen jälkeen erilaiset terapeuttiset ja psykososiaaliset lähestymistavat ovat tärkeitä, jotta sairastunut saa apua syömishäiriön syntyyn vaikuttaneisiin ja sitä ylläpitävien tekijöiden käsittelemiseen.