Yleistä

Ahmintahäiriö (englanniksibinge eating disorder eli BED) on syömishäiriö, jonka keskeisin oire on hallitsematon ja kohtauksenomainen syöminen, johon ei liity välitöntä kompensaatiokäyttäytymistä (ks. bulimia).

Ahmintahäiriö on yleisin epätyypillinen syömishäiriö. Virallisesti diagnosoituna sitä ilmenee noin 2–3 %:lla aikuisista. Vaikeassa ja sairaalloisessa lihavuudessa sitä esiintyy paljon enemmän: arviolta viidennes vaikean ylipainon tai lihavuuden vuoksi hoitoa hakevista saattaa kärsiä ahmintahäiriöstä. Ahmiminen satunnaisena oireena ja ahmintahäiriölle tyypillinen häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on huomattavasti tätä yleisempi ilmiö.

Ahmintahäiriön toteaminen

Lähes kaikki ylensyövät silloin tällöin ja satunnaisena ylensyöminen on harmitonta. Ylensyömisestä ahmiminen eroaa siinä, että se on kohtauksenomaista ja pakonomaista ja siihen liittyy hallinnan menettämisen tunne: syömistä ei pysty keskeyttämään tai syötyjä määriä hallitsemaan. Ahmintahäiriöstä on kyse, kun kohtauksittainen ahminta toistuu keskimäärin viikoittain ja kun sitä on jatkunut useamman kuukauden.

Ahmintahäiriödiagnoosiin edellytetään lisäksi, että ahmimisen liittyy joitakin seuraavista oireista:

• huomattavan suurien ruokamäärien syöminen kerralla
• suuri syömisnopeus
• syöminen ähkyyn asti vaikkei ole nälkä
• ahminnan salaaminen muilta
• voimakas itseinho ja itsesyytökset syömisen jälkeen.

Ahmintahäiriö on mielenterveydenhäiriö ja sellaisena se haittaa siitä kärsivän hyvinvointia, toimintakykyä tai ihmissuhteita. Ahmintaoire aiheuttaa psyykkistä kärsimystä ja voimakasta ahdistusta ja itseinhoa. Käsistä karkaava syöminen nostattaa häpeää ja saa siitä kärsivän piilottelemaan ongelmaa muilta.

Vaikka ahmintaoire saattaa nostaa painoa, on kuitenkin tärkeää huomioida, ettei ahmintahäiriön diagnoosi vaadi lihavuutta. Ahmintahäiriöstä voi kärsiä, vaikka se ei vaikuttaisikaan painoon. Toisaalta on hyvä muistaa, että jatkuessaan ahmintaoire johtaa usein paino-ongelmiin.

Ahmintahäiriön oireet

Ahminnalla viitataan kohtauksenomaiseen syömiseen, jossa kerralla syödään lyhyessä ajassa huomattava määrä ruokaa. Ahmimiseen liittyy keskeisesti pakonomaisuus ja hallinnan menettämisen tunne eli tunne siitä, ettei syömistä voi keskeyttää, kun se on kerran alkanut. Ahmiessa syömisnopeus voi olla hyvin suuri ja silloin syödään suuria määriä ruokaa kerralla (selvästi enemmän kuin normaalisti ja/tai enemmän kuin useimmat muut ihmiset söisivät vastaavassa tilanteessa). Yleensä ahmiminen tapahtuu yksin muilta salassa.

Ahmiminen kohdistuu useimmiten sellaiseen ruokalajiin, esimerkiksi suklaaseen, makeisiin tai jäätelöön, joka tyypillisesti muuten kielletään itseltä. Ahmiminen voi kohdistua myös tavalliseen ruokaan. Ahmintakohtauksen aikana tyypillisesti syödään monia ruokalajeja kerralla, esimerkiksi suolaista ja makeaa sekaisin.

Syömisellä tavoitellaan välitöntä mielihyvää, jota tavoitellaan vielä silloinkin, kun ahmimisen seuraukset ovat muuttuneet ei-toivotuiksi. Ahminta päättyy tyypillisesti siihen, ettei pysty enää syömään enempää. Ahmimisen voi keskeyttää myös jokin muu ulkoinen tekijä, esimerkiksi se, että ahmintaruoat loppuvat tai joku tulee paikalle. Toisinaan havahtuminen syömisen hillittömyyteen tuo takaisin hallinnantunteen tilanteeseen.

Ahmimisesta seuraa fyysinen ähky eli epämiellyttävän täyden olon tunne. Ennen kaikkea siitä seuraa psyykkistä kärsimystä, mm. ahdistuneisuutta ja itseinhon, epäonnistumisen, syyllisyyden ja häpeän tuntemuksia.

Ahmintakohtauksia ei pyritä tekemään tyhjäksi välittömästi kuten bulimiassa. Ahmintahäiriöstä kärsivä turvautuu usein kuitenkin erilaisiin ruokavalion rajoituksiin ja kuuriluonteisiin laihdutuksiin yrittääkseen hillitä toistuvan ahmimisen painoa nostattavaa vaikutusta. Ahmintahäiriöstä kärsivillä on yleensä takanaan useita laihdutusyrityksiä ja suuri painonvaihtelu on tavallista. Useimmiten apua haetaan ensisijaisesti paino-ongelmiin.

Ahmintahäiriön riskitekijöitä

Ahmintahäiriö on mielenterveyden häiriö, vaikka se näyttäytyykin tyypillisesti häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ja monesti myös paino-ongelmien kautta. Ahmintahäiriön syitä ei tunneta tarkkaan, ja todennäköisesti sille on monia erilaisia riskitekijöitä. Taustalla saattavat olla esimerkiksi erilaiset stressitekijät, kuormittava elämäntilanne, traumaattiset tapahtumat, tunne-elämän haasteet, kielteinen minäkäsitys tai itsetuntoon liittyvät ongelmat. Perinnölliset tekijät voivat lisätä alttiutta sairastua ahmintahäiriöön.

Ahmintahäiriöstä kärsivillä todetaan tavallista enemmän myös muuta psyykkistä oirehtimista ja oheissairastavuutta, mm. masennusta ja mielialaongelmia, ahdistuneisuutta ja ahdistuneisuushäiriöitä, traumaoireita ja traumaperäistä stressihäiriötä sekä päihdehäiriöitä.

Ahmintahäiriön puhkeaminen on aina hyvin yksilöllistä, eikä sille yleensä löydy yhtä selittävää syytä, vaan taustalla vaikuttavat monet erilaiset yksilölliset tekijät. Ahmintaoire voi alkaa yhtä lailla nuoruudessa kuin myöhemmin aikuisuudessakin. Moni hakee apua vasta paljon myöhemmin elämässään, vaikka muistaa ahmineensa jo lapsuudessaan.

Länsimainen vallalla oleva hoikkuuden ja laihduttamisen ihannointi sekä yleisesti syyllistävä suhtautuminen ylipainoon ovat omiaan altistamaan ahmintahäiriön oireille ja pahentamaan niitä. Laihtumisen tavoitteleminen ja voimakas lihomisen pelko ajavat erilaisiin ruokasuhdetta vahingoittaviin toimiin, kuten ruokavalion rajoittamiseen, syömisen säännöstelemiseen ja kuuriluonteiseen laihduttamiseen. Syömiseen liittyvien ristiriitaisten vaatimusten myötä todennäköisyys ajautua ahmimaan kasvaa.

Ahmintahäiriön kulku ja ennuste

Toistuvia hallitsemattomia ahmintakohtauksia ja niiden painoa nostattavaa vaikutusta yritetään monesti hillitä turvautumalla erilaisiin rajoituksiin ja syömiseen liittyviin sääntöihin. Se kuitenkin vain pahentaa ongelmaa. Ravinnonsaannin toistuva ja kuuriluonteinen rajoittaminen sekoittaa elimistön nälän ja kylläisyyden säätelyn ja tekee syömisen säätelystä vaikeaa. Nälkä itsessään altistaa ahmintakohtauksille. Kun ahmintakohtauksia seuraa ankara paluu takaisin kurinalaiseen ruokavalion rajoittamiseen, ahmimisen ja laihduttamisen noidankehä alkaa ylläpitää itseään.

Ahmintahäiriö on kestoltaan usein pitkäaikainen ja kulultaan aaltoileva ongelma. Ahmintaoireen ajoittainen paheneminen esimerkiksi stressin tai kuormittavan elämäntilanteen yhteydessä on varsin tavanomaista. Kun arki on tasapainossa, syömisen säätely ja ahmintaoireen hallitseminen on helpompaa.

Toipuminen on aina mahdollista, riippumatta siitä, miten kauan ahmintahäiriötä on sairastanut tai milloin siihen on sairastunut.

Ahmintahäiriön itsehoito

Kognitiivis-behavioraaliseen terapiaan pohjautuvat itsehoito-ohjelmat on todettu tehokkaiksi ahmintahäiriön hoidossa ja erilaisia itsehoito-oppaita on tarjolla paljon varsinkin englanniksi. Itsehoito soveltuu myös ensivaiheen hoidoksi, varsinkin jos taudinkuvaa vaikeuttavia muita sairauksia ei ole. Mielenterveystalossa on olemassa ahminnan omahoito-ohjelma.

Ahmintahäiriön ensimmäinen itsehoidollinen askel on lopettaa toistuva, kuuriluonteinen laihduttaminen sekä jyrkät dieetit. Toistuvasta laihduttamisesta luopuminen vaatii rohkeutta, mutta on ahmintahäiriöstä toipumisen edellytys.

Ahmimisoireen paras lääke on syömisrytmin säännöllistäminen. Tätä kutsutaan nimellä täsmäsyöminen. Säännöllisen ateriarytmin mukaan päivän aikana syödään noin 3–4 tunnin välein valveillaoloaikana (aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala sekä sopivat välipalat). Kun päivän aikana syödään määrällisesti riittävästi, ahmimisen taajuus vähenee jo ihan siitä syystä, että nälkä ei pääse kasvamaan liian suureksi. Myös joustava ja salliva suhtautuminen ruokaan on tärkeää opetella: turhista rajoituksista ja jyrkistä syömiseen liittyvistä säännöistä tulee luopua. Ruoka on tavallista monipuolista ruokaa.

Säännöllisen syömisen tukena saattaa auttaa ruokapäiväkirjan tai syömisrytmipäiväkirjan pitäminen. Kirjanpitäminen omista syömisistä auttaa käytännön syömisensäätelyä ja opettaa toipumisen kannalta tärkeitä itsehavainnointitaitoja.

Ahmintakohtauksia kannattaa opetella ennakoimaan. Kun tunnistaa erilaiset tilanteet tai tekijät, jotka altistavat ja laukaisevat ahmintakohtauksia, niihin voi varautua ennalta. Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi yksinäisyys, ristiriidat ihmissuhteissa, tylsyys, työ- tai opiskelustressi, toisen ihmisen kommentti ulkonäöstä, nälkä tai väliin jäänyt ateria. Erilaisten mielentaitojen, tunnesäätelytaitojen ja rentoutumistaitojen opetteleminen voivat lievittää stressiä ja siten vähentää alttiutta ahmimiseen.

Ennakoinnista huolimatta ahmintakohtauksia tulee. Tärkeintä on, miten ajoittaisiin ahmintakohtauksiin suhtautuu. Ymmärtäväinen ja ei-syyllistävä asenne on paras. Jokainen ahmintakohtaus on mahdollisuus oppia parempia ongelmanratkaisutaitoja. Ahmimisen laukaisseen tilanteen ja siihen liittyneiden ajatusten, tunteiden ja oman toiminnan tarkempi tarkasteleminen voi auttaa oivaltamaan ahmimiskohtauksen syitä.

Lievä ahmintahäiriö saattaa parantua kokonaan pelkällä itsehoidolla. Kun ahmiminen on saatu hallintaan ja ruokasuhde tasapainotettua, voidaan tarvittaessa ajatella terveydelle haitallisen ylipainon pudottamista. Se pitää tehdä maltillisesti ilman jyrkkiä dieettejä, jotta vältetään ahmintaoireen palaaminen.

Milloin hoitoon

Hoitoon on viisasta hakeutua, jos ahmintakohtaukset eivät ponnisteluista huolimatta vähene tai oireet pahenevat tai ylipäätään jos ahmintahäiriö häiritsee elämää eikä koe voivansa helpottaa sitä omin avuin. Mahdollisimman varhainen hoitoon hakeutuminen ja aktiivinen oireisiin puuttuminen parantaa ennustetta.

Koska ahmintahäiriöön liittyy usein lihavuus ja lihavuuteen puolestaan liittyy useita somaattisia sairauksia, on myös ahmintahäiriöstä kärsivillä riski sairastua lihavuuteen liittyviin terveysongelmiin. Siksi ahmintaoireeseen kannattaa hakea mahdollisuuksien mukaan apua jo ennen, kuin se alkaa vaikuttaa painoon.

Ahmintahäiriötä läheisellään epäilevän kannattaa uskaltaa ottaa asia puheeksi ja kannustaa sairastunutta hakemaan apua itselleen. Empaattisuus, hienotunteisuus, ja oireiden häpeällisyyden huomioiminen on erittäin tärkeää. Huomautteleminen, kritisoiminen tai laihduttamiskehotukset saavat sairastuneen vain tuntemaan entistä suurempaa häpeää. Oireiden olemassaoloa tai niiden arkea rajoittavaa vaikutusta ei välttämättä ole helppo myöntää edes itselleen.

Ahmintahäiriön hoito

Ahmintahäiriön hoito voidaan usein toteuttaa perusterveydenhuollossa, lääkärin, ravitsemusterapeutin tai hoitajan ohjaamana. Tärkeää hoidossa on ravitsemusohjaus ja psykoedukaatio eli tiedollinen ohjaus, jonka apuna voidaan käyttää erilaisia itsehoito-oppaita ja kuvallisia ateriamalleja. Mikäli psykoedukaatio ja ravitsemusohjaus eivät riitä, tai oireet jatkuvat, voidaan harkita lähetettä syömishäiriöihin erikoistuneeseen yksikköön tai tiimiin.

Erilaisista psykoterapeuttisista hoitomuodoista voi olla apua, varsinkin jos ahmintaoireen rinnalla on muita mielenterveyden ongelmia. Kognitiivis-behavioraalisesta psykoterapiasta, interpersoonallisesta terapiasta ja dialektisesta käyttäytymisterapiasta on eniten tutkimuksellista näyttöä. (Lue lisää psykoterapioista syömishäiriöiden hoidossa käypähoitosuosituksesta.)

Myös erilaiset vertaistuelliset tukiryhmät voivat olla avuksi. Suomessa toimii valtakunnallinen syömishäiriöön sairastuneita ja heidän läheisiään edustava järjestö Syömishäiriöliitto, jonka tehtävänä on lisätä kokemukseen perustuvaa syömishäiriötietoutta. Syömishäiriöliitto tarjoaa tietoa, tukea ja toimintaa kaikille, joita syömishäiriö tavalla tai toisella koskettaa.

Myös joillakin lääkkeillä voidaan yrittää hillitä ahmimisoiretta. Hoidon tukena voidaan kokeilla esimerkiksi niin sanottuja SSRI-lääkkeitä (selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä).

Ahmintahäiriön hoitoa ja seurantaa on usein tarpeellista jatkaa riittävän pitkään, jopa useamman vuoden ajan.