Onnellisuutta on pidetty hieman vaikeasti määriteltävänä asiana, kun taas onni – merkityksessä tuuri – on nähty varsin yksiselitteisesti. Viime vuosien tutkimusten perusteella asiaan liittyy enemmän sävyjä kuin aiemmin on ajateltu. Psykologiassa on jonkin verran tutkittu ihmisten käsityksiä onnesta (englanniksi luck) ja sen vaikutusta ihmisten elämään. Onni on perinteisesti määritelty ihmisen ulkopuolella olevaksi, vaihtelevaksi tekijäksi, jota ei voi kontrolloida. Tutkimusten perusteella ihmiset eivät kuitenkaan koe asiaa aivan siten. Esimerkiksi uhkapelien pelaajilta on kysytty heidän käsityksiään onnesta, jolloin he yleensä tekevät eron onnen ja sattuman välille. Menestys pelissä liittyy heidän mukaansa kolmeen tekijään: sattumaan, onneen ja taitoon. Sattuma liittyy ulkoisiin tekijöihin, ja onni puolestaan tuntuu liittyvän enemmän ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Jotkut ovat onnekkaita ja jotkut vähemmän onnekkaita (Pritchard, Smith, 2004).
Aiemmin psykologiassa uskoa hyvään onneen pidettiin enemmän tai vähemmän negatiivisena ominaisuutena. Joissain viimeaikaisissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että ihmisillä, jotka uskovat omaan hyvään onneensa, on vähemmän masennusta ja ahdistusta kuin vertailuryhmän ihmisillä, jotka pitivät onnea sattumanvaraisena tekijänä. Tutkijat selittävät asian liittyvän siihen, että ihmiset, jotka uskovat hyvään onneensa, suhtautuvat asioihin yleisesti optimistisemmin (Day, Maltby, 2003).
Neljä menetelmää tuurin parantamiseksi
Englantilainen psykologi Richard Wiseman (2003) on tutkinut aiempaa perusteellisemmin sitä, miten itseään onnekkaina pitävät ihmiset eroavat epäonnisina itseään pitävistä ihmisistä. Hänen kirjansa Onnen tekijät – Neljä menetelmää tuurin parantamiseksi on ilmestynyt myös suomeksi joitain vuosia sitten.
Wiseman kertoo tarinan siitä, miten hän kiinnostui aiheesta. Ennen akateemista uraansa hän toimi ammattitaikurina, ja taitojaan hän silloin tällöin käyttää edelleen. Eräällä yleisöluennolla Wiseman suunnitteli tekevänsä seuraavanlaisen tempun: hän lainaisi joltain kuulijalta kymmenen punnan setelin, ottaisi esiin kaksikymmentä kirjekuorta ja pyytäisi kuulijaa laittamaan setelin johonkin kuorista. Sen jälkeen Wiseman sekoittaisi kuoret uuteen järjestykseen ja pyytäisi samaa kuulijaa valitsemaan kuoren, jossa hän uskoi setelin olevan. Sen jälkeen hän polttaisi loput kuoret. Niiden palaessa hän aukaisisi valitun kuoren ja antaisi setelin takaisin hämmästyneelle kuulijalle.
Luennolla Wiseman lainasi setelin nuorelta naiselta, joka valitsi hetkeäkään epäröimättä juuri oikean kuoren. Yleisö oli hyvin innostunut ja vaikuttunut dramaattisesta tempusta, mutta nainen ei vaikuttanut lainkaan hämmästyneeltä. Wiseman kysyi naiselta, mitä hän ajatteli tapahtuneesta. Hän vastasi, että sentapaisia asioita tapahtuu hänelle jatkuvasti. Hänellä on ollut paljon hyvää onnea niin työasioissa kuin yksityiselämässä. Hän sanoi, ettei hän oikein tiedä, miksi niin tapahtuu. Hän piti itseään hyvin onnekkaana. Wiseman kysyi yleisöltä, oliko paikalla muita hyvin onnekkaita ihmisiä. Eräs kuulijoista nosti kätensä. Eräs toinen puolestaan kertoi olevansa aivan äärettömän epäonninen. Tekeepä hän mitä tahansa, asiat aina epäonnistuvat. Hän oli varma siitä, että hänen setelinsä olisi palanut poroksi.
Keskustelu herätti Wisemanin mielenkiinnon onnesta ja onnekkuudesta. Hän aloitti tutkimuksen, jossa hän vertaili kahta ryhmää ihmisiä, joista toiset kokivat olevansa hyvin onnekkaita ja toiset äärimmäisen epäonnisia. Hyvin onnekkaat ihmiset saattoivat jatkuvasti voittaa arpajaisissa tai olivat onnekkaita muilla elämän alueilla. Epäonniset ihmiset puolestaan kokivat lähes kaiken heidän elämässään menevän pieleen. Wiseman tutki, miten ryhmät erosivat toisistaan, olivatko onnekkaat esimerkiksi älykkäämpiä kuin epäonniset tai oliko heillä esimerkiksi joitain parapsykologisia kykyjä
Älykkyyden suhteen ryhmät eivät eronneet toisistaan eivätkä myöskään ennustamiskykyjensä suhteen. Jälkimmäistä asiaa tutkittiin niin, että koehenkilöitä pyydettiin ennustamaan seuraavan viikon lottonumerot. Yli 700 koehenkilöstä 36 voitti jotain ja voittajia oli kutakuinkin sama määrä molemmissa ryhmissä. Kukaan ei voittanut suurta summaa. Kaksi henkilöä – toinen onnekas, toinen epäonninen – voitti viisikymmentä puntaa. Lottokokeessa ryhmät kuitenkin erosivat yhden asian suhteen huomattavasti toisistaan. Suurin osa hyväonnisista nimittäin odotti voittavansa lotosta toisin kuin epäonniset, jotka eivät uskoneet voiton mahdollisuuksiinsa. Tutkimuksen jatkuessa esiin tuli muitakin seikkoja, joiden suhteen ryhmät erosivat huomattavasti toisistaan.
Hyväonniset ihmiset näyttävät eroavan epäonnisista ihmisistä neljän asian suhteen:
- Hyväonniset luovat enemmän mahdollisuuksia onnekkaisiin sattumiin.
- He luottavat intuitioonsa.
- He odottavat tulevaisuudelta hyvää.
- He näkevät epäonnessaan myönteisiä puolia.
Kysymys on sattumista
Onni ja onnekkuus liitetään sattumiin, mikä on myös Wisemanin lähtökohta. Hyväonnisiksi itsensä kokevien ja epäonnisiksi itsensä kokevien ihmisten erot tulevat osittain siitä, miten he suhtautuvat sattumalta eteen tuleviin asioihin. Tämän kirjan teeman kannalta merkittävää on se, että monet epäonnisiksi kokevat ihmiset olivat myös hyvin tyytymättömiä omaan elämäänsä. Lisäksi Wiseman halusi selvittää, voivatko epäonniset ihmiset oppia niitä taitoja ja suhtautumistapoja, joita hyväonniset näyttivät käyttävän. Wisemanin tutkimuksen perusteella se on mahdollista – ei välttämättä aivan helppoa –, ja tutkimuksen lopussa onnen kouluun osallistuneiden arviot tyytyväisyydestä omaan elämäänsä olivat huomattavasti parantuneet.
Enemmän mahdollisuuksia onnekkaisiin sattumiin
Osa tutkimuksiin osallistuneista ihmisistä kertoi jatkuvasti voittavansa arpajaisissa. Wisemanin mukaan se johtui yksinkertaisesti siitä, että he osallistuivat kauppojen, lehtien, internetin ynnä muiden kilpailuihin ja arpajaisiin kymmeniä kertoja viikossa, jolloin myös voittoja tulee aina silloin tällöin. Samanlainen onnekkaiden sattumien mahdollisuuksien lisääntyminen tapahtuu myös silloin, jos tuntee paljon ihmisiä ja pitää heihin yhteyttä. Wiseman huomasi, että hyväonniset huomattavasti muita useammin saattoivat aloittaa keskustelun tuntemattomien ihmisten kanssa esimerkiksi kaupan jonossa. Lisäksi he pitivät epäonnisia selvästi enemmän yhteyttä ystäviinsä.
Wiseman vertaili ryhmiä myös persoonallisuuspiirteiden suhteen. Teorian mukaan persoonallisuutemme koostuu erilaisista yhdistelmistä viittä peruspiirrettä, jotka ovat ystävällisyys, tunnollisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, ahdistuneisuus ja kokeilunhaluisuus. Kolmen viimeisemmän piirteen suhteen ryhmät erosivat toisistaan.
Ahdistuneisuuspiirre näkyi siten, että hyväonnisten ihmisten on helpompi suhtautua muita rennommin erilaisiin tilanteisiin, jolloin he myös huomaavat muita helpommin erilaiset mahdollisuudet. Jotkut hyväonnisista ihmisistä kertoivat löytäneensä usein kolikoita kadulta tai huomanneensa jonkin muun onnekkaan mahdollisuuden. Jos taas joudumme käyttämään paljon energiaa jännittämisen hallitsemiseksi, huomiomme kapenee varsin paljon. Psykologiassa on tehty paljon tutkimuksia siitä, miten keskittäessämme huomiomme johonkin emme huomaa muuta. Eräässä tutkimuksessa koehenkilöille annettiin tehtäväksi laskea sanomalehdessä olevien valokuvien lukumäärä. Sivulla 2 oli puolen sivun kokoinen teksti: "Voit lopettaa laskemisen, kuvia on 43" Sivulla 10 oli niin ikään puolen sivun ilmoitus: "Jos ilmoitat nyt kokeen johtajalle, että kuvia on 43, saat 100 puntaa". Lähes kaikki koehenkilöt olivat niin keskittyneitä kuvien laskemiseen, etteivät huomanneet tekstejä vaan suorittivat kokeen loppuun saakka (Wiseman 2003).
Onni filosofisena kysymyksenä
Onnellisuuden lisäksi filosofit ovat pohtineet myös onnea. Siihen liittyy moraaliseen arviointiin vaikuttava eettinen ongelma, joka tulee esiin seuraavassa esimerkissä, jossa verrataan kahta tilannetta toisiinsa. Tilanteessa 1 juopunut henkilö ajaa autolla ilman mitään vahinkoja. Toisessa juopunut henkilö ajaa autolla ja törmää jalankulkijaan, joka kuolee saamiinsa vammoihin. Yleensä jälkimmäinen tilanne tuomitaan moraalisesti paljon ankarammin kuin ensimmäinen tilanne, vaikka tarkasti ottaen kysymys on vain siitä, että ensimmäisellä autoilijalla oli hyvää onnea ja jälkimmäisellä huonoa. Muun muassa tämän esimerkin pohjalta on käyty keskustelua onnen ja ihmisen moraalin yhteydestä (Nagel, 1979).
