Onnellisuus kiinnostaa kaikkia, ja kaikilla tuntuu olevan oma käsityksensä siitä, mitä se on. Monet yleiset käsitykset siitä ovat self help -kirjallisuuden ja populaarin psykologian muovaamia. Onnellisuus on kuitenkin vakava asia. Pelissä ovat elämän ja kuoleman kysymykset ja Hamletin kysymys "Ollako vai eikö olla?" sekä suuri elämän tarkoituskysymys: Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Asia on ollut polttava ja tärkeä ihmiskunnan kaikille suurille ajattelijoille. Toivottavasti olen onnistunut välittämään, miten monimutkainen ja vaikea tämä Sokrateen kysymys on : Miten meidän tulisi elää?

Antiikin Kreikan stoalaiset ja epikurolaiset filosofit näkivät filosofian tehtävänä kehittää elämisen taitoa (the art of living). Siinä tarkoituksessa he käyttivät henkisiä harjoituksia (spiritual exercises). Niiden tarkoituksena oli kehittää henkisiä tapoja, jotka auttavat elämään vapaana turhista huolista tai liiallisista haluista (Hadot, 1995: 87). Stoalaisten harjoituksia olivat muun muassa huomion suuntaaminen nykyhetkeen, vastoinkäymisten kuvittelu ennakolta ja erilaiset meditaation muodot (Hadot, 1995:84). Stoalaisille oli myös näkökulman vaihtamisen taito keskeinen elämässä eteen tulevien vaikeuksien kohtaamisessa ja mielentyyneyden säilyttämisessä (Mattila, 2006). En halua väittää, että vallitsisi jokin yhteys positiivisen psykologian onnellisuusharjoitusten ja antiikin filosofien henkisten harjoitusten välillä, mutta niiden päämäärät ovat varsin samankaltaisia: elämisen taitoon (art of living) ja hyvän elämän saavuttamiseen liittyviä.

Monet filosofit ovat kritisoineet onnellisuuden tutkimusta rajoittumisesta subjektiivisten kokemusten mittaamiseen (esim. Niiniluoto, 2008: 27), mikä on jossain määrin epäreilu arvio kahdesta syystä. Ensinnäkin useimmat subjektiivisen hyvinvoinnin tutkijat tajuavat, että ihmisen hyvinvointi on laajempi käsite kuin (psykologinen) onnellisuus ja käyttävät positiivisia tunnetiloja tavallaan osoittimina, jotka kertovat hyvinvoinnista ja joiden avulla päästään hyvinvoinnin osatekijöihin käsiksi. Toiseksi tutkimusten mukaan hedoninen ja eudaimoninen hyvinvointi kvantitatiivisesti mitattuina korreloivat kohtalaisesti. Nämä kaksi tutkimussuuntaa yhdessä muodostavat lupaavan kokonaisuuden hyvän elämän etsinnässä. Näyttää myös mahdolliselta, että jotkut ihmiset tekevät omilla ajattelu- ja asennoitumistavoillaan sinänsä erittäin hyveiden mukaisesta elämästään onnetonta.

Vakavampi ongelma liittyy siihen, että Seligmanin (2002) käsityksen mukaan tärkeä tie onnellisuuteen tapahtuu etsimällä ja kultivoimalla yksilön omia luonteen vahvuuksia ja hyveitä. Hän näyttää uskovan, että hyveet olisivat kehitettävissä toisistaan täysin irrallisina taitoina. Aristoteleen näkemyksen mukaan kuitenkin hyveet toimivat toistensa kanssa yhdessä ja muodostavat holistisen kokonaisuuden (Schwartz, Sharpe, 2005). Niin ollen niiden aktivoiminen ja käyttäminen jokapäiväisissä elämäntilanteissa vaatii käytännöllistä viisautta eli fronesista, jota ilman emme edes kykene tunnistamaan, mitkä tilanteet vaativat mitäkin hyvettä.

Seuraava askel onnellisuustutkimuksessa voisi olla selvittää mitä käytännölliseen viisauteen sisältyy ja miten voisimme kehittää sitä omassa elämässämme. Siihen kuuluvat ainakin kolme seuraavaa tekijää:

• Tilannetaju. Se on kykyä havaita olennaiset ja tärkeät asiat.
• Harkintakyky. Se on kykyä punnita vaihtoehtoisten toimintalinjojen haittoja ja hyötyjä ja sovittaa yhteen monia päämääriä ja keinoja.
• Elämänkokemus. Se on viisautta ja tietoa ihmisistä ja ihmisten elämästä, mikä auttaa ihmistä toimimaan hyvin kaikissa tilanteissa.