Yleistä

Osteoporoosin syyt

Perinnölliset seikat vaikuttavat siihen, että toisilla luun tiheys kasvaa nuorena suuremmaksi tai myöhemmällä iällä luu hajoaa nopeammin kuin muilla. Tämän lisäksi tunnetaan suuri joukko riskitekijöitä, jotka lisäävät osteoporoosin vaaraa:

• Vähäinen liikunta
• Tupakointi
• Perintötekijät (äidillä osteoporoosi)
• Kuukautisten loppuminen (vaihdevuodet) tavallista aikaisemmin
• Vähäinen kalsiumin saanti ravinnosta
• D-vitamiinin vähäinen saanti
• Pitkäaikainen (yli puoli vuotta) suun kautta nautitun kortisonilääkkeen käyttö
• Jotkin muut lääkkeet, etenkin epilepsialääkkeet sekä eturauhassyövän ja rintasyövän lääkehoito
• Jotkin sairaudet, kuten suolistosairaudet ja syömishäiriöt, kilpirauhasen liikatoiminta, lisäkilpirauhashormonin liikatuotanto ja nivelreuma.

Henkilöillä, joilla on aikaisemmin ollut luunmurtumia, todetaan myöhemmällä iällä tavallista useammin osteoporoosia. Aikaisempi murtuma ei ole varsinainen riskitekijä, mutta se voi olla merkki luun lujuuden heikentymisestä, varsinkin jos murtuma on syntynyt tavallista lievemmän vamman seurauksena. Huono lihaskunto ei suoraan vaikuta luun lujuuteen mutta aiheuttaa helposti kaatumisia ja sitä kautta altistaa murtumille.

Osteoporoosin oireet

Osteoporoosi ei "tunnu", joten sen olemassaoloa ei ole mahdollista tietää etukäteen ilman mittauksia. Silloin kun syntyy osteoporoosiin liittyvä luunmurtuma, taustalla on yleensä vuosikausia kestänyt luukato.

Murtuma voi tulla selkänikamaan pienen tärähdyksen yhteydessä, jolloin nikama luhistuu kasaan. Oireena on kova kipu, joka paikallistuu johonkin selkärangan osaan.

Toinen yleinen murtuma on reisiluun kaulan murtuma, joka syntyy kaaduttaessa. Kolmanneksi tavallisin murtumatyyppi on ranneluun murtuma. Myös muihin luihin voi ilmaantua murtumia vähäisten vammojen yhteydessä.

Osteoporoosin toteaminen

Osteoporoosi todetaan luuntiheysmittauksella. Luun tiheyttä ei mitata ”varmuuden vuoksi” pelkän iän perusteella. Lääkäri arvioi, milloin on aiheellista tutkia luuntiheys. Tutkimusaiheita ovat esimerkiksi vaihdevuosi-ikäisellä naisella vähäisen vamman aiheuttama murtuma tai osteoporoosille altistava sairaus tai lääkehoito. Tiheysmittaus on myös usein tarpeen, jos aloitetaan pitkäaikainen kortisonihoito.

Tavallisen röntgenkuvan herkkyys ei riitä osteoporoosin toteamiseen. Se todetaan erityisellä DEXA-laitteella, joka mittaa luun tiheyttä. Tavallisesti tiheys mitataan lannenikamista ja reisiluun yläosasta. Osteoporoosista puhutaan silloin, kun luun tiheys on noin 25 prosenttia pienempi kuin 20–40-vuotiailla. Jos tiheys on selvästi alentunut, mutta vähemmän kuin 25 prosenttia, kyseessä on luun tiheyden väheneminen eli osteopenia.

Osteoporoosin itsehoito

Osteoporoosin hoidon tarkoitus on vähentää luunmurtumien määrää.

Osteoporoosin toteamisen jälkeen riittävä kalsiumin ja D-vitamiinin saanti sekä liikunta on tärkeää. Kalsiumin lähteenä tulee ensisijaisesti käyttää ravintoa. Maitotuotteet ovat suomalaisten tärkein kalsiuminlähde. Osteoporoosin yhteydessä kalsiumia tulisi saada 1000–1500 mg vuorokaudessa. Mikäli ravinnosta ei saa riittävästi kalsiumia ja D-vitamiinia, saanti toteutuu parhaiten valmisteilla, joissa on sekä kalsiumia että D-vitamiinia yhdessä. Tavallisin annos on 1 gramma kalsiumia ja 20 mikrogrammaa (800 kansainvälistä yksikköä IU) D-vitamiinia päivässä.

Liikunnasta huolehtiminen ja tupakoinnin lopettaminen kuuluvat osteoporoosin perushoitoon.

Milloin lääkehoitoa osteoporoosiin?

Osteoporoosin lääkehoito aloitetaan aina, jos todetaan osteoporoosiin liittyvä murtuma. Lääkitystä voidaan harkita myös muissa tilanteissa, jos osteoporoosin kehittyminen on nopeaa, esimerkiksi suun kautta annosteltavan pitkäaikaisen kortisonihoidon aikana. Pelkkä luuntiheysmittauksessa todettu osteoporoosi ei automaattisesti ole lääkehoidon aihe.

Luulääkitys on tarpeen aina, kun kortisonihoidon suunniteltu kesto on vähintään 3 kuukautta ja prednisoloniannos on vähintään 7,5 mg/vrk. Murtumariski on jo lyhyemmälläkin kortisonihoidolla suuri, jos potilaalla on runsaasti muita riskitekijöitä.

Lääkehoidon ohella huolehditaan aina myös perushoidosta: riittävästi liikuntaa sekä kalsiumia ja D-vitamiinia.

Osteoporoosilääkkeet

Pisimpään käytettyjä lääkkeitä ovat bisfosfonaatti-lääkkeet (useita valmisteita), joita suun kautta annostellaan kerran viikossa tai kerran kuussa. On olemassa myös suoneen tiputuksella annosteltava valmiste tsoledronihappo, jota annetaan vain kerran vuodessa. Bisfosfonaatti-lääkkeet estävät tehokkaasti luun hajoamista ja jopa lisäävät luun mineraalipitoisuutta. Bisfosfonaattien pitkäaikaiseen käyttöön liittyy hyvin harvinaisena haittana leukaluun haavaumien hidastunutta paranemista ja muita luun häiriöitä, minkä vuoksi sen lopettamista/tauottamista harkitaan viiden vuoden käytön jälkeen.

Yksi osteoporoosin hoidossa käytettävä lääke on on 6 kuukauden välein ihon alle pistettävä denosumabi (Prolia), jonka haittavaikutukset ovat bisfosfonaattien kaltaisia. Lääkehoitoa ei saa lopettaa ilman, että saavutettua hoitovastetta ylläpitämään annetaan tavallisesti bisfosfonaatti-lääkettä, joka säilyy luustossa pidempään.

Vaikean osteoporoosin hoitoon Kelan erityisehdoin korvattavia valmisteita ovat lisäkilpirauhashormonin kaltaisesti vaikuttava lääke teriparatidi (useita valmisteita), jota annostellaan kerran päivässä ihon alle enintään 2 vuoden ajan. Toinen uusi lääke vaikean osteoporoosin hoitoon ainoastaan vaihdevuosi-iän ohittaneille naisille on romosotsumabi (Evenity), jota annostellaan 2 annosta ihon alle kerran kuukaudessa enintään vuoden ajan. Näidenkin molempien lääkkeiden äkillinen lopettaminen johtaa osteoporoosin kiihtymiseen, minkä vuoksi niiden käyttöä lopetettaessa pitää jatkaa muulla lääkkeellä, vaihtoehtoina bisfosfonaatit tai denosumabi.

Naissukuhormoni estrogeeni ehkäisee osteoporoosia, mutta pelkästään osteoporoosin hoitoon sitä ei käytetä. Jos estrogeenihoito on aiheellinen vaihdevuosioireiden vuoksi, se ehkäisee samalla osteoporoosin etenemistä.

Miehillä todettu testosteronin puutos lisää osteoporoosin riskiä ja oireista testosteronin puutetta hoidetaan testosteronivalmisteilla, jos näiden käyttöön ei ole esteitä (etenkin tulee huomioida eturauhasperäiset syyt). Valtaosalla osteoporoosia sairastavista miehistä hoidossa käytetään kuitenkin samoja osteoporoosilääkkeitä kuin naisilla.

Osteoporoosin hoidolla voidaan vähentää luunmurtumien vaaraa. Lääkehoidon kesto on yksilöllinen ja yleensä lääkehoitoa jatketaan ainakin 3–5 vuotta, minkä jälkeen tehdään uusi arvio. Vaikeassa osteoporoosissa lääkehoito voi kestää jopa 10 vuotta, ja lääkehoitoja tauottamalla voidaan hoitoja jatkaa tätäkin pidempään. Hoidon tehoa seurataan luuntiheysmittauksilla ja verinäytteistä tehtävillä tutkimuksilla.

Osteoporoosin ehkäisy

Osteoporoosin vaaraa voidaan vähentää huolehtimalla riittävästä kalsiumin ja D-vitamiinin saannista sekä liikunnasta. Näistä on hyötyä sekä nuorena että vanhempana.

Kalsiumin saannin pitäisi olla vähintään 0,8 grammaa päivässä. Henkilöillä, joilla on suurentunut osteoporoosin riski, kalsiumin saanniksi suositellaan 1–1,5 grammaa päivässä. Maitotuotteet ovat suomalaisten tärkein kalsiumin lähde. Yksi lasillinen maitoa tai piimää tai pari siivua juustoa sisältää 0,25 grammaa kalsiumia. Rasvattomissa maitotuotteissa on sama kalsiumin määrä. Sata grammaa juustoa sisältää 0,6–1 grammaa kalsiumia. Jos näitä ei voi nauttia, voi käyttää apteekista saatavia kalsiumvalmisteita.

D-vitamiini lisää kalsiumin imeytymistä suolesta. Sen tärkein lähde ravinnossa on kala. Nykyään on D-vitamiinia lisätty myös maitotuotteisiin. D-vitamiinin saantisuositus aikuisilla on 10 mikrogrammaa vuorokaudessa ja iäkkäämmillä 20 mikrogrammaa vuorokaudessa (sisältäen ravinnosta ja lisistä saatavan D-vitamiinin).

Osteoporoosista ja ravitsemuksesta on oma artikkelinsa.

Liikunta lisää luun lujuutta. Edullisinta on liikunta, jossa syntyy tärähtelyjä luustoon, esimerkiksi reipas kävely, lenkkeily ja pallopelit. Myöhemmällä iällä kaikki liikunta, joka ylläpitää lihasten kuntoa, ehkäisee kaatumisia ja sitä kautta murtumia.

Osteoporoosin ehkäisyyn kuuluu myös sitä lisäävien riskitekijöiden välttäminen, kuten tupakoinnin lopettaminen ja etenkin ikääntymiseen liittyvän aliravitsemuksen, alipainoisuuden ja liiallisen painonlaskun välttäminen (ks. Ikääntyneiden ravitsemus).