Infektiotauteihin eli tartuntatauteihin luokitellaan sairaudet, joiden aiheuttaja on mikrobi, mikrobin kaltainen tautia aiheuttava ja henkilöstä toiseen tarttuva rakenne (esimerkiksi prioni) tai mikrobin tuottama toksiini eli myrkky. Taudinaiheuttaja siirtyy (tarttuu) ihmisestä, eläimestä (zoonoosi) tai ympäristöstä.

Epidemialla tarkoitetaan tartuntatautia, joka esiintyy suurella osalla jonkin alueen väestöstä. Pandemia-termillä tarkoitetaan maantieteellisesti laajaa epidemiaa. Sana "kulkutauti" on vanha nimitys, ja sitä käytetään lähinnä kuvattaessa historian suuria epidemioita, kuten isorokkoa, ruttoa, lavantautia ja kurkkumätää.

Joidenkin tautien tarttuvuus on tiedetty parin tuhannen vuoden ajan, vaikka mikrobeja ei ole tunnettu edes kahtasataa vuotta. Aikoinaan tartuntatautien ajateltiin leviävän muun muassa huonon ilman (miasman) tai muun haitallisen ympäristön kautta.

Taudin syntyyn vaikuttavat tekijät

Suurin osa päivittäin saamistamme vieraista mikrobeista on sellaisia, jotka eivät lainkaan aiheuta sairautta, vaikka ne tarttuisivat ihollemme tai limakalvoillemme. Ne poistuvat yleensä minuuteissa tai tunneissa luonnostaan tai pesemisten yhteydessä. Osa ympäristöstä saatavista bakteereista voi myös jäädä pidemmäksi ajaksi oman luontaisen bakteeristomme joukkoon aiheuttamatta kuitenkaan sairautta, jolloin puhutaan kolonisaatiosta. Tartunnassa saatujen mikrobien määrä suhteessa infektion käynnistymiseksi tarvittavaan annokseen, elimistön yksilöllinen vastustuskyky ja mikrobin taudinaiheuttamiskyky (virulenssi) vaikuttavat siihen, aiheuttaako mikrobi tartunnan jälkeen infektiosairauden.

Infektiotautien leviäminen

Infektiot eroavat sen suhteen, miten herkästi yksi sairastunut tartuttaa ja sairastuttaa muita ympäristössään. Tulehduskohdan sijainti, mikrobin taudinaiheuttamiskyky, mikrobin määrä ja ihmisten yksilöllinen alttius vaikuttavat tähän. Keskeistä on, millä tavalla ja miten paljon mikrobia sairastunut erittää ympäristöönsä, miten kauan mikrobi säilyy elävänä ja tartuttavana siellä, mihin se ihmisessä päätyy sekä miten pieni määrä mikrobeja riittää käynnistämään infektion (ns. infektoiva annos, ks. edellä).

Taudin yleisellä leviämiskyvyllä tarkoitetaan sitä, miten monta uutta henkilöä yksi sairastunut keskimäärin käytännössä tartuttaa ympäristössään. Esimerkiksi tuberkuloosipotilas tartuttaa keskimäärin 0,5 henkilöä ja tuhkarokkopotilas 18. Jos luku (ns. R₀-luku) on pienempi kuin 1, tauti ei yleensä aiheuta epidemioita. Kuinka paljon uusia tapauksia kukin tuottaa käytännön tilanteissa ja kuinka tehokkaasti tauti todella leviää, riippuu myös ihmisyhteisöstä, ihmisten käyttäytymisestä ja siitä, kuinka kauan tartuttava vaihe yhdellä henkilöllä kestää. Esimerkiksi puolustusvoimien kasarmeissa, lasten päivähoidossa ja perheissä leviävät herkästi sellaisetkin taudit, joiden leviämiskyky muuten on vähäinen (esim. kausi-influenssa). Suuri osa infektioista, esimerkiksi virtsatieinfektiot ja haavainfektiot eivät yleensä koskaan siirry henkilöstä toiseen, eli niitä ei pidetä tartuttavina.

Infektioiden tartuntatiet

Tartuntojen torjunnan kannalta tärkeintä on, millä tavoin mikrobi löytää tiensä henkilöstä toiseen. Esimerkkejä eri tartuntateistä on esitetty taulukossa Esimerkkejä tärkeimmistä infektioiden tartuntateistä. Käytännön ero aerosoli- ja pisaratartunnan välillä on se, että aerosolitartunnan voi saada vaikka vain oleskelisi etäällä samassa huoneessa mikrobia erittävän kanssa ja jopa saapuessaan sinne vähän erittäjän poistumisen jälkeen. Pisaratartunta vaatii lähikontaktin ja yleensä pidemmän yhdessä vietetyn ajan. Aerosolin ja pisaran erottavana kokona pidetään 5 mikrometriä (millimetrin tuhannesosaa), mutta ilmassa pisarat kuivuvat ja pienenevät, joten tämä raja ei ole monen taudin kohdalla käytännön kannalta merkityksellinen.

Tärkeimmät mikrobien tartuntatiet ovat kosketustartunta, joka tapahtuu useimmiten käsien kautta, ja ilmateitse tapahtuva tartunta. Perussääntö on, että bakteeri- ja sieni-infektiot, kuten valtaosa hoitoon liittyvistä infektioista, tarttuvat henkilöstä toiseen kosketuksen kautta. Virusinfektioissa taas ilmatietartuntakin on yleinen. Poikkeuksiakin on. Bakteeritaudeista keuhkotuberkuloosi ja legionelloosi ja sieni-infektioista aspergillus-homeen aiheuttamat infektiot tarttuvat ilmateitse. Legionella ja aspergillus ovat aiheuttaneet koneellisen ilmastoinnin kautta sairaalainfektioepidemioitakin.

COVID-19-infektio ja sitä koskeva tutkimus ovat opettaneet paljon hengitystie-eritteistä ja niiden käyttäytymisestä ( taulukko  Ilmatietartunnan riskiin vaikuttavia tekijöitä, ks. ). Koska pieniä hiukkasia (aerosolia) syntyy vähän jo hengitettäessä, kanssaihmisistä syntynyttä aerosolia ei pysty käytännön elämässä välttämään; ei kaupoissa, liikennevälineissä tai esimerkiksi kouluissa.

Tartuntojen kannalta tärkeämpää on, milloin nuo pienet (alle 5 millimetrin tuhannesosan kokoiset) hiukkaset voivat aiheuttaa infektion. Hyvä ilmanvaihto sisätiloissa laimentaa nopeasti mikrobien määrän ilmassa ja ehkäisee näin jatkotartuntoja. Ratkaisevaa on ilmaan pääsevien virusten määrä, niiden leijuma matka ja aika, jonka hiukkaset viettävät kasvojen korkeudella. Määräävää on myös, mihin kohtaan toisen ihmisen limakalvolla ne päätyvät. Tämäkään ei vielä riitä infektioriskin arviointiin. Jotta infektio syntyisi, viruksen on päästävä tarttumaan toisen ihmisen elimistöön limakalvosolun pintaan; suuhun, nenään, silmiin, keuhkoputkiin tai keuhkoihin. Siellä niitä vastassa ovat vielä elimistön puolustuksen osat; oma normaali bakteeristo ja monia eritteissä olevia liukoisia viruksia tappavia aineita, kuten vasta-aineita, entsyymejä, C-reaktiivista proteiinia ja interferoneita. Tämän puolustuslinjan voima on yksilöllistä, ja se on heikompi iäkkäillä ja kroonisesti sairailla. Aiemmat saman tai samankaltaisen mikrobin tartunnat ja mahdolliset aiemmat rokotukset voivat myös ehkäistä tartunnan syntymistä.

Altistuminen ei siis johda automaattisesti infektioon. Tavoite ei ole muista ihmisistä peräisin olevan aerosolin välttäminen vaan infektioiden välttäminen. Niinpä arvokkainta tietoa suojautumisesta, kuten turvaväleistä ja suu-nenäsuojaimista saadaan tutkimuksista, joissa on selvitetty todellisia tartuntaketjuja eri tilanteissa ja ympäristöissä. Kyseessä on kuitenkin aina riskin riittävä pienentäminen käytännön elämän kannalta, koska absoluuttiseen suojaan kanssaihmisiltämme emme pääse kohtuudella.

Edellä kuvattu koskee lähinnä virusinfektioita. Bakteeritauteihin, tuberkuloosia lukuunottamatta, pätee edelleen käsitys, että niitä levittävät yleensä kädet. Harvemmin tartunta saadaan ympäristön koskettamisen kautta (ns. epäsuora kosketustartunta).

Monet infektiot voivat tarttua usealla tavalla. Hengitystieinfektioiden, niin flunssien kuin influenssankin, tärkein tartuntatie on viruksen kulkeutuminen toisesta henkilöstä nenään tai suuhun. Tämä tapahtuu usein pisara- tai aerosolitartuntana. Tartunta hengitystieinfektioissa voi joskus tapahtua myös ympäristöstä tai toisesta henkilöstä omien käsien avulla viemällä mikrobi esimerkiksi omaan nenään. Veren välityksellä tarttuville hepatiitti B- ja HIV-virusinfektioille sukupuoliyhteys on tehokkain levittäjä, vaikka yhteen yhdyntään liittyykin vain pieni riski (pienempi kuin 1:100). Tehotonkin tartuttaja voi olla tehokas levittäjä, jos tartuntariskin aiheuttavia tapahtumia (esim. suojaamattomia yhdyntöjä) on tiheästi. Lääkehoidolla HI-virusta kantavan virusmäärät saadaan yleensä niin vähäisiksi, ettei yhdyntä enää tartuta, vaikka virus ei elimistöstä häviäkään.

Sairaaloissa potilasturvallisuuden keskeisin tekijä on työntekijöiden hyvä käsihygienia, koska lähes kaikkien monille antibiooteille vastustuskykyisten eli moniresistenttien ongelmamikrobien tärkein leviämistie on käsikosketus (ks. Hoitoon liittyvät infektiot). Käsidesinfektioaineen käyttö tuhoaa käsistä tehokkaasti tavallisimmat bakteerit ja virukset. Alkoholipohjaiset käsidesinfektioaineet eivät tehoa kovin hyvin eräisiin tavallisiin ripuli- ja oksennustauteja aiheuttaviin mikrobeihin, kuten norovirukseen ja Clostridioides (ent.Clostridium) difficile bakteeriin. Ripuli- ja oksennuspotilaan kohdalla hyvä vesi- ja saippuapesu poistaa taudinaiheuttajat käsihuuhdetta tehokkaammin. Käsihuuhteet eivät poista näkyvää likaa, joten jos kädet likaantuvat näkyvästi, ne on aina syytä pestä vedellä ja saippualla.

Käsihygieniasta ja suojainten käytöstä on Lääkärikirjassa oma artikkelinsa.